KIRJA
Kuvituksiin ja sarjakuvaan erikoistunut toimittaja Ville Hänninen (s. 1976) käsittelee esseekokoelmassaan Keskipäivän miehiä mieliaihettaan kuvitusta ja kuvittajia.
Hännisen mielenkiinnon kohde on ennen kaikkea kuvitus ja käyttögrafiikka: hän esittelee ja erittelee huomattavan määrän suomalaisia kuvittajia ja kuvituksia kalliomaalauksista heraldiikkaan ja Pälkäneen puuaapisesta Mämmilään.
Eikö Martta Wendelin tai Signe Hammarsten-Jansson, puhumattakaan itsestään Tove Janssonista, ole esseen arvoinen?
Hänninen pohtii erilaisia taiteilijasieluja Pekka Puupään luojasta Ola Fogelbergistä (1894–1952) nykyiseen tunnettuun pilapiirtäjä Ville Rantaan (s. 1978).
Mukana on niinkin eriparinen kuvittajakaksikko, kuin vasemmistolainen pasifisti Henrik Tikkanen (1924–1984) ja konservatiivinen Kari Suomalainen (1920–1999). Suomalainen ja Tikkanen olivat toistensa antagonisteja, vaikka olivat työkavereita Helsingin Sanomissa.
Esseisti paljastaa olevansa sukua Daniel Medel-planille (1657–1737), joka veisti isovihan aikana aapisen puuhun. Kurjuudessa kuollut Medelplan ei koskaan saanut tunnustusta osakseen, vaikka jälkeenpäin häntä on pidetty suomalaista kulttuuritahtoa symboloineena henkilönä.
Ville Hänninen käsittelee kiinnostavasti suojeluskuntaupseeri Aarno Karimon (1886–1952) uraa kuvittajana ja kirjoittajana. Karimon pääteos oli Kumpujen yöstä, jonka nationalistiset, suggeroivat näyt yhtyivät saumattomasti Karimon tekstin paatokseen.
Lappilainen seksin ja intohimon kuvaaja Kalervo Palsa (1947–1987) on eräs Hännisen suosikeista. Palsan Eläkeläinen muistelee teki lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäiseen Hänniseen.
Myös modernin Suomen eräs legendaarisimmista graafikosta Martti Mykkänen (1926–2008) on ansaitusti huomioitu esseellä. Mykkänen on tunnettu erityisesti Tuntemattoman sotilaan kannen piirtäjänä, mutta hänen muutkin kirjan kantensa ovat merkityksellisiä.
Missä ovat naiskuvittajat?
Onhan esseekokoelmassa paljon sellaistakin, mitä en ymmärrä. Kirjan nimi Keskipäivän miehiä hieman mietityttää. Nykypäivänä ei voi miesarvostelijakaan olla kysymättä, miksi juuri miestaiteilijoita kuvataan? Eikö Martta Wendelin tai Signe Hammarsten-Jansson, puhumattakaan itsestään Tove Janssonista, ole esseen arvoinen?
Ihmettelen myös kokoelman läpi kulkevaa masentunutta keski-ikäisyyden pohdintaa. Itse olen Hännistä kolme vuotta nuorempi, enkä tunne minkäänlaista ikäkriisiä. Voisin jopa sanoa F. E. Sillanpään hengessä ”päivä korkeimmillaan”. Goethe viimeisteli Faustinsa 80-vuotiaana.
Ville Hännisen itsensä lisäksi Heikki Haavikon omistaman Art Housen ammattitaitoista kustannustoimitusta lienee kiittäminen siitä, että lukijan ei tarvitse punastella lukemattomien asiavirheiden edessä, mikä on pienempien kustantamoiden esseekokoelmien kanssa melkein sääntö, eikä poikkeus.
Mielestäni Ville Hänninen on esseisti, joka on löytänyt oman äänensä. Hännisen tarpeetonkin nöyryys ja vaatimattomuus tuntuvat hyvältä, kun ajattelee suomalaisen esseen kokonaiskenttää, jossa suuri ego peittää varsin usein esseistin puutteelliset tiedot ja yleissivistyksen. Itse asiassa, mainio kokoelma, sanoisin. Suomalainen käyttögrafiikka, kirjapainotaito ja kuvitus ansaitsee ylistäjänsä.
Ville Hänninen: Keskipäivän miehiä. Kuvia Suomen historiasta. Art House 2016. 264 sivua.