Arto Alho

Olimme vielä tunnin matkan päässä Keflavikista, kun koneesta loppui olut. Perimätiedon mukaan viimeisen bissen sai lahtelaislähtöinen fani, tottakai. Ikävä takaisku onnistui latistamaan tunnelman vain hetkeksi.

Islanti–Suomi-karsintapeliin oli aikaa vielä yli kaksi vuorokautta, mutta olin jo matkalla Reykjavikiin tarkoituksenani paitsi katsoa ottelu myös ottaa selvää, mikä saa sadat suomifutiksen ystävät matkustamaan vuodesta toiseen ympäri maailmaa yleensä turpaan ottavan joukkueen perässä – ja vielä maksamaan siitä.

Luulisi, että tähän jo tottuisi. Mutta ei totu.

Ottelua edeltävinä päivinä jäätävä tuuli ja vaakasuoraan piiskaava sade saavat fanimatkalaiset hakeutumaan sisätiloihin. Kannattajien yhdistys SMJK on neuvotellut alennuksia sporttibaari Lebowskiin, joten suuri osa suomalaisista päivystää siellä. Paikallisen olutmerkin Gullin nimi etenkin taivutetuissa muodoissaan jaksaa huvittaa vitsi toisensa jälkeen.

Moni on yhdistänyt ottelumatkaan myös muita turistityyppisiä rientoja. Vulkaanisia nähtävyyksiä kiertävä jeeppisafari kuulostaa myrskypäivän ohjelmaksi aivan hyvältä, vierailu kylpylätaivas Blue Lagoonissa ei niinkään. Jotkut ovat ehtineet testaamaan paikallisia herkkuja, mädätettyä haita ja valasta, ja myös etsimään dottireita Tinderistä.

Ongelmat suursäätilassa hankaloittavat perinteitä. Islantilaisten fanien kanssa pelattavaksi sovittu ystävyysottelu joudutaan siirtämään halliin. Kotijoukkueella ei ole ollut aiemmin tapana moisia pelata, joten etikettikin on hiukan hakusessa: mukana on ihan oikeita ammattilaisia, jotka pieksevät suomalaiset 6–1. Hauskaa on silti kaikilla.

ILMOITUS

Ottelupäivänä alan ymmärtää fanimatkailun syvintä olemusta. Kadulla vastaan kävelevän kaulassa roikkuva maajoukkuehuivi antaa luvan kätellä, halata, tulla jutulle ventovieraan ihmisen kanssa. Kannattajayhteisö tiivistyy ulkomailla, ja moni pitkään joukkueen mukana matkannut sanookin, että ystävien tapaaminen on tärkeä syy lähteä reissulle aina uudelleen.

Katsomossa yhdeksänsataapäinen suomalaiskatsomo on kuin yhtä suurta elävää organismia: se velloo, ääntelee ja reagoi kenttätapahtumiin. Ja kun islantilaiset aloittavat EM-kisoista tutun, jo ikonisen hu-huutonsa, vastaavat suomalaiset jatkamalla Frederikin Tsingis Khan -laulun sanoin. Hu-ha-chanttia on suunniteltu jo pitkään, ja ensiesitykseen asti olin epävarma sen toimimisesta. Turhaan.

Viiden minuutin pelin jälkeen ensimmäiset riisuvat paitansa. Meno katsomossa äityy niin intiimiksi, että pari penkkiriviä itseäni taaempana seissyt mies aiheuttaa horjahtaessaan dominoefektin. Lonkkani rusahtaa ikävästi kuppi-istuimen selkänojaan, mutten adrenaliinihöyryissäni tunne kipua.

Ensin tulee maali. Sitten tasoitus. Katsomo hiljenee kuin miettimään näkemäänsä. ”Meitä on täällä yhdeksänsataa”, huutaa joku. ”Näytetään se!” Pian kaikuvat taas rytmikkäät huudot. Ja puolen minuutin päästä Robin Lod tekee maalin.

Puoliajalla paidaton nuorukainen pyytää minua ottamaan hänestä kuvan. Laugardalsvöllurin stadionin valot ovat illan hämärryttyä syttyneet, ja miehen kehon ääriviivat loistavat kuin jumalhahmolla.

Johtoasemassa minuutit tuntuvat tunneilta. Katson aivan liian usein valotaulua, jossa punaiset numerot vaihtuvat tuskastuttavan hitaasti.

Koko J-katsomo hoilaa Haloo Helsingin laulun sävelellä ”Tässä mä seison toiveita rinnassa, vaikka tää loppuisi yhdessä illassa”. Ilma on sakeana odotusta ja hämmennystä. Voisiko tänään olla se päivä, jolloin me voittaisimme?

Sitten se tapahtuu. Ensin tulee tasoitus. Sitten lisäajan lisäajalla maali, joka ei edes ollut maali. Hurjistunut Niklas Moisander käy kentällä tuomarin kauluksiin kiinni, ja fanikatsomosta suurin osa näyttäisi olevan valmis samaan. Kentälle alkaa lentää tyhjiä pulloja ja nuuskapurkkeja.

Yöllä Lebowskissa on väsyneitä katseita ja käheitä ääniä. ”Luulisi, että tähän jo tottuisi. Mutta ei totu”, lausahtaa yksi. Monella on lähes kyynel silmäkulmassa.

Mietin ennen ottelua jututtamaani fania, joka kertoi nähneensä 50 Suomen vieraspeliä. Niistä vain 12 oli päättynyt sinivalkoisten voittoon.

Mietin naapurihuoneen oululaista, joka matsin jälkeen uhosi laittavansa pelipaidan narikkaan ja lopettavansa reissaamisen. Aivan varmasti seuraavalla reissulla he ovat taas mukana, tai viimeistään sitä seuraavalla.

Mietin, miten jalkapallo ei ole vain peli, vaan se on paljon enemmän. Se on yhteisö, joka on suurempi kuin yksittäiset voitot ja tappiot. Se on lupa elää hetkessä mukana tunteella, itkeä, nauraa, raivota ja juhlia. Se on kuin huume, josta saa vain harvoin todellista tyydytystä, mutta sitä useammin déjà-vun lailla toistuvia turhautumisen tunteita. Ja silti harvojen onnen hetkien vuoksi on valmis elämään tappion päivät aina uudelleen ja uudelleen.

Mietin Kroatiaa, jossa pelataan vuoden päästä.

Kirjoittaja on Kansan Uutisten jalkapallokolumnisti.