All Over Press / MARTIAL TREZZINI

Runoilijana aloittanut Patti Smith loi sanoituksellisia sisäavaruuksia jo ensilevyllään Horses (1975). Hän on kokenut suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja kerran vetäytynyt musiikkipiireistä. Nuoremmat kollegat houkuttelivat Smithin takaisin parrasvaloihin. Siellä hän on pysynyt ja ottaa kantaa.

Punkin alkutaival liitetään meillä usein Sex Pistolsiin ja heidän Suomessa saamaansa porttikieltoon. New Yorkin laitapuolella, CBGB-klubilla ja Hotel Chelsean liepeillä jytisi kuitenkin jo Lontoota aiemmin. Jimi Hendrix rakennutti Electric Lady -studion, mutta ei ehtinyt koskaan itse käyttää sitä. Patti Smith Group käytti. Räjähtävä Horses (1975) oli yksi uuden musiikkityylin lähtölaukauksista. Sen visioissa lomittuvat tylsä tehdastyö, katutason kumouksellisuus, androgyyninen ”kolmannen sukupuolen” etsintä, tavalla tai toisella ulkopuolisten puolelle asettuminen ja hengenheimolaisuus Arthur Rimbaud’n kaltaisten 1800-luvun tummien romantikkojen kanssa.

Sex Pistolsin ja Ramonesin kolme sointua ja ränttätänttä -tyylin vastapainoksi runoilijana aloittanut Patti Smith (s. 1946) loi sanoituksellisia sisäavaruuksia. Hänen ensi levyltään löytyy silkan paahdon ja energian lisäksi yhdeksänminuuttisia, runon ja rockin rajoja luotaavia tajunnanvirtakokeiluja hieman Jim Morrisonin tyyliin.

Patti Smith Groupia onkin kutsuttu paitsi punkin esitaistelijaksi, myös ”viimeiseksi 1960-luvun bändiksi”.

Unen oikullinen logiikka kuljettaa pyhiinvaeltajaa rakastamiensa taiteilijoiden, muun muassa Frida Kahlon, Jean Genet’n, Bertolt Brechtin ja Sylvia Plathin haudoille tai viimeisille asuinsijoille.

Smithin muistelmateos, amerikkalaisen National Book Awardin napannut Ihan kakaroita (WSOY 2010, suom. Antti Nylén) kertoo ajasta juuri ennen maailmanmainetta, Smithin ja hänen poikaystävänsä, valokuvaaja
Robert Mapplethorpen (1946–1989) siivekkäästä ja verisestä nälkätaiteilijan urasta.

Molempia siivittivät valtava kunnianhimo ja kutsumustietoisuus, mutta myös ahtaat olosuhteet, joista ponnistettiin.

ILMOITUS

Tehdastöistä perversioiden puutarhaan

Smith on kotoisin New Jerseyn takamailta, soisen maaston ja sikafarmien saartamista duunarikortteleista. Monilapsisen perheen sairastellessa isä paiski töitä tehtaalla ja Jehovan todistajiin kuulunut äiti tarjoilijana.

Mapplethorpe kamppaili ikänsä katolisen kasvatuksensa kanssa, pakeni huumeisiin ja Times Squaren ”perversioiden puutarhaan”.

Myöhemmin Keskiyön cowboy -elokuvan innoittama rattopoika Mapplethorpe olisi hätkähdyttävä taidemaailmaa homoeroottisilla ja sadomasokistisia piirteitä sisältävillä kuvillaan. Niitä nähtiin meillä viimeksi vuonna 2015 Kiasmassa.

Smithin diskografiaan kuuluu 17 albumia. Kirjoja hän on julkaissut tusinan verran. Hän oli heinäkuussa Ruisrockissa, ja ehti myös turkulaiseen Sammakon kirjakauppaan juhlistamaan lapsuuden ja nuoruuden maagisrealistisissa maisemissa viipyilevää runokokoelmaansa Uneksuntaa (suom. J.K. Ihalainen, Palladium 2016).

Luusereiden salonki

Ihan kakaroita -kirjassa ollaan kuitenkin tässä ja nyt, 1970-luvun alussa. Nykyistä paljon vaarallisempaan, rähjäiseen ja konkurssikypsään Isoon Omenaan saapunut duunarityttö Smith yöpyy aluksi hautausmailla ja metrovaunuissa. Patti eli rakastavien kielellä ”Soakie” löytää suojelijansa Robertista eli ”Bluesta”.

Suojelus on molemminpuolista. Toisen on pysyteltävä skarppina toisen sairastellessa tai kokeillessa huumeita. Pariskunnan ensimmäisessä yhteisessä luukussa nukutaankin vuorotellen.

Päivittäisiin pulmiin kuuluu valinta juustovoileipien ja taiteilijatarvikkeiden välillä. Rakkaat runokirjat ja taidegrafiikanlehdet täytyy välillä varastaa.

Kun päästään muuttamaan legendaariseen Chelsea-hotelliin, Soakie ja Blue ovat jo ajautuneet eri teille ja uusiin ihmissuhteisiin. Kaiken voittava ystävyys ja sielunkumppanuus säilyy silti läpi elämän.

”Eksentrinen ja kirottu” Chelsea-hotelli ja läheinen Max’s Kansas Bar kokoavat melkoisen luusereiden salongin ympärilleen. Porukan liepeillä viihtyvät kaikki amerikkalaisen 1960–70-lukujen vastakulttuurin keskeiset hahmot: Hendrix, Janis Joplin, Andy Warhol, Lou Reed, näyttelijä-valokuvamalli-perijätär Edie Sedgwick ja näytelmäkirjailija-ohjaaja Sam Shepard.

Shepard lahjoittaa silloiselle heilalleen Smithille kitaraliikkeestä löytyneen kolhuisen mustan Gibsonin, vuoden 1931 ”lamamallin”. Kaikki on avoinna rockin välittömyyden ja suoran iskuvoiman sekä viktoriaanisen ajan runouden liitolle.

Vanhemman polven beat-runoilijat, kuten Allen Ginsberg ja Gregory Corso, hengailevat mielellään nuorten keskuudessa. William S. Burroughs asuu niin ikään kulmilla, mutta on jo erakoitumassa.

Surutyöstä toiseen

Smith onkin menettänyt elämässään niin paljon, että pahaa tekee.

Hauskanpito taittuu elegiaksi, niin yksilö- kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Ihan kakaroita -kirjassa 1960-luvun idealismi on muisto vain. Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat, My Lain joukkotuho Vietnamissa ja Charles Manson ovat järkyttäneet kansakuntaa. Woodstock ja Vesimiehen aika ovat vaihtuneet Altamontin konsertin jälkeiseen väkivaltaan ja anarkiaan.

Ihan kakaroita on yhdellä tasolla kuin LSD:n, pilven ja amfetamiinin makuinen päivitys Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi -kirjasta. Loppua kohden se muuttuu koskettavaksi surutyön kuvaukseksi.

Muusikkoja ja kanssahöyryäjiä kuolee ympäriltä, kunnes on aikaa jättää hyvästit myös Mapplethorpelle. Hänen kohtalonsa oli ennenaikainen menehtyminen AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin.

Smith onkin menettänyt elämässään niin paljon, että pahaa tekee. 1980-luvun ja 1990-luvun alun hän oli vapaaehtoisesti vetäytynyt musiikkipiireistä, asui miehensä Fred ”Sonic” Smithin (1949–1994) kanssa jälkiteollisen Detroitin laitamilla ja kasvatti lapsiaan.

Intiaaniverta omaava Fred Smith tunnettiin punkkia ja metallia yhdistelleen MC5-yhtyeen kitaristina.

Ränsistyneen kivitalon, umpeenkasvaneen pihan, villiköynnösten ja kyyhkysten muodostama idylli särkyi miehen sydänkohtaukseen. Pattin Todd-veli tuli auttamaan lasten kanssa. Pian oli aika hyvästellä hänetkin.

Maan hiljaisten kansallishymni

Nuoremman polven muusikkokollegat, kuten R.E.M.-yhtyeen Michael Stipe, houkuttelivat Smithin turtumuksesta takaisin tien päälle ja esiintyväksi taiteilijaksi. Siellä hän on pysynytkin, ja ottanut kantaa.

Tuskinpa kovinkaan monella muulla olisi ollut Ronald Reaganin ja isä-Bushin juppitalouden oloissa pokkaa tehdä samanlaista maan hiljaisten kansallishymniä kuin Smithin laulu People Have the Power (albumilta Dream of Life, 1988) on.

Kaikkien uskontojen opetuslapselle, sufilaisesta mystiikasta ja tiibetinbuddhalaisuudesta kiinnostuneelle Smithille on ollut järkytys seurata maansa politiikkaa Irakissa ja Israelin miehitysvaltaa palestiinalaisalueilla. Hän on tehnyt lauluillaan kunniaa muun muassa Gazassa puskutraktorin alle jääneelle amerikkalaiselle rauhanaktivistille Rachel Corrielle (1979–2003) ja Wikileaks-aktivisti Julian Assangelle (s. 1971).

USA:n presidentinvaaleissa Smith on osallistunut muun muassa Ralph Naderin kampanjoihin.

Steven Sebringin dokumentissa Dream of Life (2008) Smith vaatii George W. Bushin viraltapanoa – Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen tasavaltalaisessa hengessä.

Peter Panin viitoittamalla tiellä

Smith on sanoutunut irti kaikesta tähtikultista ja ollut oma itsensä. Siis juuri sellainen pipo päässä ja talvitakissa New Yorkin kaduilla kuljeskeleva leskinainen ja eksentrikko, joka viihtyy yksityismaailmoissaan ja kulttuurihistoriallisilla harharetkillään.

Smithin tekemisiä määrittävät spontaanit sisäisen lapsen tunnot, ilo ja energia

Tällaisen Smithin lukija tapaa runoilija-muusikko-kuvataiteilijan jälkimmäisessä muistelmateoksessa, M Train – Elämäni tiekartta (suom. Antti Nylén, Siltala 2015).

Kirjassa jätetään reaaliaika hyllylle ja otetaan vapaus ”–– kuljeskella menneisyyden ja nykyisyyden välisellä kitkattomalla sillalla.”

Unen oikullinen logiikka kuljettaa pyhiinvaeltajaa rakastamiensa taiteilijoiden, muun muassa Frida Kahlon, Jean Genet’n, Bertolt Brechtin ja Sylvia Plathin haudoille tai viimeisille asuinsijoille.

Kiertue-elämästä, levytyksistä, Hollywoodin Walk of Famesta tai muista tylsistä aiheista Smith ei pukahda. Hän kirjoittaa kahvinjuonnista, dekkariharrastuksestaan, arkirutiineistaan, vanhenemisesta ja leskeksi jäämisestä.

Samaan aikaan Smithin tekemisiä määrittävät spontaanit sisäisen lapsen tunnot, ilo ja energia. Hänen suosikkihahmojaan ovat J. M. Barrien Peter Pan ja Mikä-Mikä-Maan Kadonneet Pojat, jotka eivät vanhene päivääkään.

Smith on toteuttanut Peter Panin eetosta myös elävässä elämässä. Karuista lähtökohdista ja musertavista menetyksistä huolimatta hän on luonut koko ajan omanlaistaan taidetta.

Joulukuun lopussa 70 vuotta täyttävä isoäiti ei sammaloidu.