Marja-Liisa Torniainen

Kun Alice Neelia myöhään tulleen maineen myötä kehuttiin aikakauden parhaaksi figuratiiviseksi naistaidemaalariksi Amerikassa, hän korjasi: ”Parhaaksi maalariksi.” ”Minä olen vuosisata”, sanoi hän itsestään.

Melkoista itseluottamusta tarvittiinkin vuosisadan selättämiseen, jos oli nainen, kommunisti, yksinhuoltaja ja feministi ja maalarina keskittyi ihmisten kuvaamiseen vailla kompromisseja ja kaunistelua. Neel pysyi tyylilleen uskollisena abstraktin taiteen ja modernismin uusien ismien voittokulun rinnalla. Helppoa se ei ollut.

Nyt Ateneumissa on ensi kertaa esillä Alice Neelin (1900–1984) maalauksia.

Robert Smithson oli nuori maataiteilija, joka tähän aikaan vielä maalasi itsekin. Robert Smithson, 1962.

Robert Smithson, 1962. Maataiteilija nuorena.

Kapinalliseksi syntynyt

Alice Neel oli neljäs perheen viidestä lapsesta. Hän tiesi aina haluavansa taiteilijaksi ja hänen varhaisin lapsuudenmuistonsa liittyi olohuoneen punaiseen väriin kuuden kuukauden ikäisenä.

Jo pienenä hän ilmoitti: ”Tämä talo on aivan sietämätön. Siksi minun pitää luoda oma maailmani.” Hän ei tehnyt mitään samoin kuin muut, todistaa hänen veljenpoikansa George.

Äidin sanat ”en tiedä, mitä maailmassa odotat voivasi tehdä, olethan vain tyttö”, herättivät hänen kunnianhimonsa. Neel aloitti 1921 taideopinnot naisille perustetussa Philadelphia School of Design for Women -koulussa, jossa naisetkin saivat maalata alastonta mallia eikä opetus ollut turhan muodollista. Lahjakkaana opiskelijana hän voitti useita palkintoja muotokuvillaan.

Hän oli uuden ajan epäsovinnainen nuori nainen, poikatyttö, flapper, joka ei suostunut entisajan roolimalleihin, ja luokkatietoinen jo nuorena, mutta tavattuaan vuonna 1924 kuubalaisen Carlos Enríquezin meni naimisiin jo seuraavana vuonna.

Karibian Pariisista umpikujaan Bronxissa

Enríquez sai työpaikan Kuubasta 1925, mutta Neel muutti sinne vasta seuraavana vuonna. He seurustelivat paikallisten avantgardistien kanssa, joiden johtohahmo Enríquez oli, ja jalkautuivat maalaamaan kansan pariin.

Neel piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Havannassa. Enriquezin varakas perhe ei pitänyt poikansa ammatinvalinnasta eikä miniästäkään. Vuoden 1926 joulukuussa nuorelle parille syntyi tytär Santillana. Toukokuussa äiti ja lapsi muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin ja aviomies seurasi pian perässä. New Yorkissa he elivät köyhyydessä ja Santillana kuoli kurkkumätään Bronxissa vuonna 1927.

Seuraavana vuonna 1928 syntyi Isabetta, jonka Enríquez vei luvatta mukanaan Kuubaan vuonna 1930. Tarkoituksena oli muuttaa Neelin kanssa Pariisiin, mutta mies matkustikin yksin Eurooppaan jättäen Isabettan sisartensa huostaan.

Seuraavan kesän Neel työskenteli kuumeisesti. Elokuussa hän sai hermoromahduksen ja yritti itsemurhaa kaasulla lapsuudenkotinsa keittiössä. Paluuta entiseen ei ollut.

Taiteen vapauttava voima

Robert Henrin kirja The Art Spirit ilmestyi vuonna 1923 ja tällä oli suuri vaikutus aikauden maalareihin, kuten Neeliin. Hän painotti oppilailleen yhteiskunnallisen osallistumisen tärkeyttä ja pohjimmaisen totuuden etsimistä. Oikeastaan Neel ei koskaan kokonaan hyljännyt Henrin oppeja, jotka ennakoivat sosialistista realismia.

Alice Neelin töiden maalauksellisuus, aistillisuus ja herkkyys ennen hermoromahdusta oli jotain, mikä ei enää koskaan tullut takaisin hänen töihinsä. Toivuttuaan hän näki maalattavat kohteet itsestään erillisinä ja rajasi ne selvästi. Hän käytti jopa sitä kuuluisaa rautalankaviivaa, josta taideopiskelijoita aina varoitetaan. Hän ei välittänyt, loukkasiko hänen näkemyksensä malleja vai ei.

Mielenterveyspotilailta kiellettiin kokonaan ammatillinen toiminta pitkään viime vuosisadalla. Neelin lääkäri oli poikkeus säännöstä ja kannusti häntä jatkamaan työtään. Taiteilija tunsi löytäneensä oman itsensä jälleen vuonna 1932, mutta vasta vuonna 1954, äitinsä kuoleman jälkeen, hän sanoi olevansa vapaa. Niin tiukasti kodin viktoriaaniset arvot häneen vaikuttivat. Maalatessaan hän poikkeuksetta löysi vapauden.

Lama-aika ja Harlem

Neel muutti yhteen Kenneth Doolittlen kanssa 1932 Greenwitch Villageen. Doolittle oli merimies, ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti, joka osallistui Espanjan sisällissotaan. Hänen kauttaan Neel tutustui kommunistisen puolueen jäseniin ja liittyi itsekin puolueeseen.

Mutta Doolittle oli myös kokainisti ja mustasukkainen mies: hän tuhosi 350 Neelin teosta toisen miehen, John Rotchchildin, ilmestyttyä kuvioihin. Rotchchild ja Neel pysyivät ystävinä koko ikänsä: viisi viimeistä vuottaan mies asui Neelin luona.

Neel pääsi mukaan valtion rahoittamaan taiteilijoiden työllisyysprojektiin vuonna 1933 ja oli mukana siinä kunnes kongressi lopetti sen kymmenen vuotta myöhemmin. Taiteilijana Neel etsi 30-luvulla omaa tyyliään.

Hän tapasi vuonna 1935 yökerholaulaja José Negrónin, joka jätti vaimonsa ja lapsensa hänen takiaan. He muuttivat Spanish Harlemiin vuonna 1938 ja Richard syntyi seuraavana vuonna. Negrón hylkäsi perheen pojan ollessa vasta kolmen kuukauden ikäinen.

Samana vuonna Neel tapasi Sam Brodyn, poliittisesti aktiivisen valokuvaajan ja elokuvantekijän. Heille syntyi poika Hartley. Suhde kesti katkeillen parikymmentä vuotta. Elämä lasten kannalta ei aina ollut sopivaa.

Hartley oli Sam Brodyn ja Neelin poika, joka opiskeli lääkäriksi. Hartley, 1966.

Hartley oli Sam Brodyn ja Neelin poika, joka opiskeli lääkäriksi. Hartley, 1966.

Pyysi FBI:n miehiä malliksi

Vuosikymmenet vierivät ja Neel maalasi silmästä silmään ja vertaisinaan rakastajansa, perheensä, puoluetoverinsa, kollegansa ja taidemaailman vaikuttajat, feministit, värilliset, seksuaaliset vähemmistöt, köyhät ja rikkaat. Jopa häntä varjostavia FBI:n miehiäkin hän pyysi mallikseen. Eivät suostuneet.

Hän kokosi maalauksistaan aikakauden visuaalista historiaa, mutta ei ulkokohtaisesti eikä ulkopuolisena, vaan myötäeläen ja osana sitä:

”Samastun niin syvästi maalaamiini ihmisiin, että minusta tuntuu hirveältä, kun he lähtevät kotiin. Olen kadottanut minuuteni – mennyt toisen ihmisen sisään. Tekemällä näin saan aikaan jotain, jota toiset taiteilijat eivät saavuta. Tämä on minun tapani voittaa vieraantuminen, tämä on pääsylippuni todellisuuteen.”

Loppuelämänsä vuodesta 1962 Neel asui Upper West Sidella maalaustensa kanssa. Poikien muutettua pois, ne olivat hänen perheensä.

Valoisammassa asunnossa työtkin muuttuivat valoisammiksi ja kevyemmiksi ja taiteilija keskittyi olennaisimpaan: kasvoihin ja katseeseen, joka pitää otteessaan. Mallien karaktääri on aina erehtymättömän tarkasti tavoitettu.

Vasta 1960-luvulla Neel oli omalla vuosikymmenellään. Maine ja kunnia tuli paljolti feminismin nousun myötä. Tänään hänen työnsä koskettavat meitä valokuvaan tottuneita välittömyydellään ja viimeistelemättömyydellään. Ne henkäisevät eteemme menneen, eletyn vuosisadan.