Ruotsista johdettu Suomen Vastarintaliike (SVL) on tullut monille tutuksi väkivaltaisten iskuista ja katukuvaan ilmestyneistä tarroista. Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku, Jyväskylän kirjastopuukotus ja viime elokuussa tapahtunut mellakka samassa kaupungissa ovat kaikki yhdistetty kansallissosialistiseen järjestöön. Myös Soldiers of Odin -katupartioryhmän perustaja Mika Ranta on ilmoittanut olevansa vastarintaliikkeen jäsen.
Viime vuoden aikana SVL on yhdistetty myös poliittisiin puolueisiin tai oikeastaan vain perussuomalaisiin.
Olli Immonen poseerasi kesällä 2015 Eugen Schaumanin haudalla yhdessä liikkeen jäsenten kanssa. Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen oli mukana itsenäisyyspäivän 612-marssilla, jolla aiempana vuonna oli ollut SVL:n jäseniä järjestysmiehinä. Näillä tapauksilla ei kuitenkaan ole ollut kurinpidollisia seurauksia puolueessa.
Epäilys aatteeseen
SVL on salamyhkäinen ja huomiota herättävä järjestö. Nyt sen toimintaa valottaa järjestön yhtenä perustajana ja johtajana toiminut Henrik Holappa, joka on irtautunut järjestöstä ja kirjoittanut menneisyydestään kirjan. Minä perustin uusnatsijärjestön on Holapan kansallissosialistinen elämäkerta, käänteinen Mein Kampf, joka käy läpi hänen ajautumisensa liikkeeseen ja irtautumisensa siitä.
Holapan kirja on tiivis kuvaus hänen tutustumisestaan natsiaatteeseen, kansainvälisten kontaktien luomisesta, järjestössä toimimisesta ja siitä irtautumisesta.
SVL:n yksityiskohtaisista toimista, nimilistoista tai rikosten suunnittelusta kiinnostuneelle kirja tarjoaa vain vähän. Sen ydin on tarinankerronnassa, Holapan seikkailuissa Yhdysvalloissa ja Saksassa kuuluisien uusnatsien kanssa ja hänen jaakobinpainissaan liikkeen oppien ja oman ajattelun ristiriitojen kanssa.
Holapan epäilys on kirjan keskeinen toistuva elementti. Hän kertoo aatteen hylkäämisaikeistaan useasti, esimerkiksi rakastuessaan somalialaistaustaiseen naiseen: ”Suhde ei täyttänyt omiani tai vastarintaliikkeen asettamia kriteerejä puhtaasta rakkaudesta. Se kuitenkin osoitti minulle, ettei rakkautta voinut rajoittaa ideologisten raamien sisälle. Pidin tämän mielessäni hetken, kunnes taas unohdin sen vuosiksi.”
Holapan kerronta ei ole erityisen persoonallista, mutta kuitenkin riittävän mukaansatempaavaa, että kirjan lukaisee nopeasti. Tarinasta välittyy kuva intensiivisesti yhteen asiaan keskittyvästä ihmisestä, jolla on voimakas halu kuulua johonkin, mutta jolta puuttuu empatiakykyä. Ei siis mitään yllättävää.
Tarinasta myös välittyy selvästi, että SVL:n toiminta on Suomessa ollut pitkälti päämäärätöntä puuhailua vain muutaman oikeasti aktiivisen ihmisen voimin. Se ei vähennä yksittäisten jäsenten tai liikkeen vaarallisuutta, mutta auttaa suhtautumaan siihen realistisesti.
Vähän uusia asioita
On mielenkiintoista, että Minä perustin uusnatsijärjestön tuo esille niin vähän uusia asioita. Esimerkiksi Äärioikeisto Suomessa -tietokirjassa on pitkälti samat asiat, tosin uusimpia käänteitä lukuun ottamatta.
SVL:n, Suomen Sisun ja perussuomalaisten yhteydet ovat olleet tiedossa jo aiemmin, mutta mitään ei ole tehty. Järjestön toimintaan puuttumisen mahdollisuudet ovat ilmeisen vähäiset. Toisaalta rasismiin taajaan yhdistettävä perussuomalaiset on Suomessa päätetty ”halata kuoliaaksi” laittamalla puolue hallitusvastuuseen sen sijaan, että se olisi Ruotsin tapaan eristetty parlamentaarisesti.
Holapan kirjan merkittävin anti on siinä, että se näyttää skinhead- ja natsipiirit vaihtoehtoisessa valossa sekä liikkeiden omaan propagandaan että antirasististen blogien uhkakuviin nähden. Blogien puhe vallankumouksellisesta, väkivaltaisesta kansallissosialistisesta järjestöstä näyttäytyy hyvin eri valossa Holapan tietoihin peilaten:
”Yhtä rekrytointikampanjaa lukuun ottamatta Suomen vastarintaliikkeellä ei ollut selviä suunnitelmia jäsenmääränsä kasvattamiseksi. Kun lopulta erosin liikkeen johtajuudesta, järjestöllä oli tarkalleen 22 jäsentä ja kymmenkunta tukijäsentä.”
Kirjan harmittavin puoli on, että siinä korostuu tarinallisuus tarkkoja faktoja huomattavasti enemmän, mikä rajoittaa sen tutkimuskäyttöä. Tapahtumia on hankalaa asettaa aikajanalle, ja nimet mainitaan ainoastaan joidenkin keskeisten henkilöiden kohdalla.
Holappa on ajatellut tarinansa luultavasti varoittamaan sellaisia nuoria, jotka kokevat vetoa ääriliikkeisiin. Kirjan yksinkertaisen kerronnan ja tiiviyden takia Minä perustin uusnatsijärjestön soveltuukin luontevammin opetuskäyttöön kuin SVL:n tai perussuomalaisten hiillostamiseen.
Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön.Into 2016. 197 sivua.