Kaikki päättyy joskus, niin myös ruotsalaisen Kentin tarina. Bändin kahdestoista albumi Då som nu för alltid jää sen viimeiseksi.
Uransa aikana Kent on kasvanut pohjoismaisen rockin instituutioksi.
Ruotsiksi laulavan yhtyeen nauttima arvostus naapurimaissa on osoitus siitä, että Kent on löytänyt musiikillaan jotain erityisesti pohjoismaalaiseen mielenmaisemaan vetoavaa. Tai oikeastaan se on merkki siitä, että jokin kuvitteellinen yleispohjoismainen mielenmaisema saattaa olla olemassa.
Samalla Kent on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Siitä voi syytää vain yhtyettä itseään. Se on tehnyt nykysoundistaan turvallisen standardin.
Myös uusi albumi on jälleen yksi versio tutusta Kentistä: melankolinen, hieman angstinen ja loputtoman dramaattinen.
Mukana on huumoria, mutta hillitysti: yhtye kommentoi itseään ironisesti kappaleissa kuten Vi är för alltid ja Den sista songen.
Päällimmäisenä kuuluu mammuttitautiin kuoleva yhtye, jonka musiikista kliininen tuotanto on amputoinut lopunkin inhimillisyyden pois. Keskitempoiset kappaleet ovat niin tarkkoja kopioita toisistaan, että McDonaldskin olisi kateellinen moisesta tasalaatuisuudesta.
Mutta sitä Kent on tehnyt läpi koko uransa – muuntautunut vain pakon edessä.
1990-luvulla Kent teki läpimurtonsa muodikkaana kitararockyhtyeenä, vuosituhannen lopulla mukaan tulivat entistä rikkaammat sovitukset ja orkestraatiot, ja 2000-luvun mittaan yhtye muutti soundiaan yhä synteettisemmäksi. Matkan varrella muoto korvasi sisällön. Niinpä Kentin jäähyväiset ovat tervetulleet.
Kent: Då som nu för alltid. Sony Music 2016.