Henkilökohtaista
Yritimme kumppanini Markku Böökin kanssa pitkään saada yhteistä lasta, mutta se ei onnistunut. Päädyimme sijaisvanhemmuuteen. Noin vuoden mittainen prosessi koulutuksineen ja kotiselvityksineen johti siihen, että meille tuli uusi perheenjäsen, 5-vuotias Katri-tyttö.
Tuntui ihanalta olla äiti, vaikka tiesinkin ettei vanhemmuus olisi ristiriidatonta. Perhekuviossa oli mukana myös tytön syntymä-äiti, jota kohtaan tunsin aluksi pientä mustasukkaisuutta. Se hälveni aika no-peasti. Lasta ei voi omistaa.
Mitään suuria yllätyksiä ei alkutaipaleellemme tullut. Jonkin verran yllätti lapsen tarvitsevuus. Muistan tilanteen, jossa olin hetkeksi keskittynyt kirjoittamiseen, ja pian tyttö tulikin jo kysymään, että ”äiti, mikset sä koskaan oo mun kanssa”.
Kun Katri oli ollut meillä pari vuotta, lähdin sijaisvanhempien kouluttajakoulutukseen. Suomeen 1990-luvun alussa rantautunut PRIDE-valmennus on nykyisin sijaisvanhemmille pakollinen. (PRIDE tulee englanninkielisistä sanoista vanhemmuus, voimavara, tieto, kehitys, koulutus).
Sijaisvanhemmuus vaatii valppautta ja emotionaalista hereillä oloa. Sijoitetuilla lapsilla on voinut olla traumaattisia kokemuksia. Itsetuntoa on kolhittu, ja se voi tehdä arjen yksinkertaisistakin asioista monimutkaisia. On tärkeää nähdä lapsen käyttäytymisen taakse.
Monet lapset tarvitsisivat terapiaa, mutta sitä ei ole kylliksi tarjolla. Hyvä sijaiskoti onkin kehityspsykologi Pirjo Tuovilan mukaan koti, jonne on pyritty luomaan terapeuttinen arki. Kuulostaa vaativalta, mutta monet sijaisvanhemmat osaavat lapsirakkaina ihmisinä sen luonnostaan. Kyse on lapsen tarvitsevuuden ymmärtämisestä, siitä ettet provosoidu, et odota kiitollisuutta siitä, että lapsi saa turvallisen kodin. Pitää myös olla valmis vastaanottamaan lapsen vihaa. Jossain vaiheessa sitä tulee, jos sille on tilaa. Lapsen on voitava käsitellä vaikeita kokemuksiaan.
Murrosiän vaikein asia oli huoli siitä, mitä lapselle noissa kuohuissa tapahtuu.
Vaikeista vuosista selvittiin lopulta. Tytär on nyt 28-vuotiaana pienen pojan onnellinen, huolehtiva äiti ja minä adoptioäiti ja mummi, joka ihailen ja arvostan Katrin tapaa olla äiti.
Itse selvisin vaikeista vuosista jakamalla, keskustelemalla varsinkin kumppanin kanssa, mutta myös vaihtamalla kokemuksia Ulvojat-ryhmän kanssa. Ryhmässä on viisi sijais- ja adoptiovanhempaa. Lisäksi kirjoitin päiväkirjaa, johon sivuja kertyi noina aikoina nelisensataa. Tärkeää oli sekin, että yhteistyö lapsen syntymä-äidin kanssa sujui hyvin. Teoriat ja arki ovat aina eri asioita, mutta tiedosta on apua. Kun tunsin huolta, pelkoa ja hetkittäin kauhua lapsen puolesta, tiesin että lapsi laittaa minut tuntemaan ne samat tunteet, mitä hän on itse aikanaan joutunut tuntemaan.
Lapsen sijoittamista odotellaan usein liian pitkään. Faktahan on, että ajoissa turvalliseen kotiin päässeet lapset ovat murrosiässäkin kuin ketkä tahansa lapset ja nuoret. Erot saman sisarussarjan lasten selviytymisessä ovat huimat riippuen siitä miten pitkään lapsen on täytynyt jaksaa turvattomuutta.
Sijaisvanhemmuutta harkitseville suosittelen tiedon hankkimista ja kokeneempien sijaisvanhempien kuulemista. Lapsen näkökulmasta haluan kannustaa, että uskaltakaa vaan.
Uskaltakaa myös rakastua lapseen. Joskus kuulee neuvoja, että sijaisvanhempien tulisi tietoisesti pitää lapseen etäisyyttä, jos sijoitus syystä tai toisesta päättyisikin. Mielestäni on väärin lapsia kohtaan, että heitä pidettäisiin ikään kuin kylmässä eteisessä odottamassa. Lapsen on saatava kaikki se rakkaus mitä vanhempi voi antaa. Jos sijoitus päättyy, ja sijaiskotiin on ehtinyt syntyä tunnesuhde, on huolehdittava siitä, että yhteys lapseen jatkuu.