Jussi Joentausta

Emilia Palonen

Valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Ideologia- ja diskurssianalyysin tohtori Essexin yliopistosta.

Tutkinut populismia ja kulttuuripolitiikkaa etenkin Eurooppaa ja Unkaria sekä lähidemokratiaa ja jälkimarxilaisia teoreetikoita Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista.

Toiminut politiikasta.fin (2012–14) ja Ydin-lehden (2008–09) päätoimittajana.

Politiikantutkija Emilia Palosen mukaan ollaan hyvällä tiellä, jos puolueen johtamistapa on sellainen, että ihmisten tärkeiksi kokemia näkökulmia tuetaan.

Politiikantutkija Emilia Palonen osallistui haastattelua edeltävänä päivänä Helsingin Maunulassa asukastalon harjannostajaisiin. Hän on ollut aktiivisesti mukana suunnittelussa Maunulan demokratiahankkeen kautta. Hän haastaakin puolueet – ja etenkin vasemmistoliiton – etsimään toimintamuotoja, jotka vahvistavat puoluetta liikkeenä.

Kaikkien puolueiden pitäisi enemmän kuunnella ihmisiä ja myös kuulla ja keskustella. Puolueiden tulisi luoda vaatimuksia yhdessä puolueen jäsenten, kannattajien ja kansalaisten kanssa.

ILMOITUS

– Jos vaatimukset ovat ennalta annettuja, puolue joutuu kriisiin riippumatta siitä, miten paljon sillä on jäseniä. Jäsenten väheneminen on nähty kriisiksi. Ongelma on, jos puolue ei ole yhteydessä kansalaisiin omaa jäsenistöään laajemmin. Ajatuksia tulisi kanavoida ylhäältä alas ja päinvastoin, Palonen sanoo.

Palosen mukaan vasemmistoliiton vaatimukset vaikkapa taloudesta ovat olleet vaikeasti lähestyttäviä ja hankalia. Niistä ei tavallinen ihminen ota selvää. Asioita pitää kiteyttää sellaisiksi, että ihmiset kokevat: ”Joo tää vaikuttaa mun elämään ja on tärkeää”.

Palonen ei väistäisi, radikaalidemokratian hengessä, ristiriitaisiakaan vaatimuksia. Näistä voidaan valita avoimesti.

Liike on puheenjohtajaansa suurempi

Palonen näkee puolueen prosessina, jossa on voitava vaikuttaa aidosti. Tämän pitää olla myös läpinäkyvää.

– Ollaan hyvällä tiellä, jos puolueen johtamistapa on sellainen, että ihmisiä ja heidän tärkeiksi kokemiaan näkökulmia tuetaan.

Hän haluaa puolueen johtajuuden olevan koko liikkeen johtamista, mikä on enemmän kuin henkilöityminen puheenjohtajaan. Monet vasemmisto- tai oikeistopopulistiset liikkeet henkilöityvät johtajaan. Puolue jää johtajansa varjoon.

Varoittavana esimerkkinä hän mainitsee perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin, johon puolueen vaatimukset ovat henkilöityneet. Soinilla on vaikeuksia edustaa äänestäjiään hallituksessa.

– Hänen pitää kertoa mitä mieltä hän oikeasti on asioista. Nyt rapisee vaatimuksia, joita hän ei kykene edustamaan samalla tavalla kuin oppositiossa.

Palonen muistuttaa, että liike on johtajaansa laajempi. Hänen teesinsä on, että politiikan pitäisi aina olla yksi plus -politiikkaa. Tällä hän tarkoittaa, että puheenjohtajan henkilön sijaan puolueessa pitäisi korostaa yhteistä liikettä, jota ajetaan.

Tästä hän mainitsee esimerkkinä taannoin Isossa-Britanniassa käydyn Labourin puheenjohtajakisan voittaneen Jeremy Corbynin politiikan.

– Puolueen sisälläkin tiedettiin, että Corbyn on lievästi änkyrä, vasemmistolainen äijä. Hän ymmärsi, että kyse ei ole vain hänestä itsestään vaan laajemmasta liikehdinnästä, jolla haluttiin pelastaa työväenpuolue. Luoda rakenteita, joilla puolue voi siirtyä institutionalisoituneesta demaripuolueesta liikkeen puolueeksi.

Palonen huomauttaa vasemmistoliiton puoluejohtajan valintaan, että jos puolue on hyvissä kantimissa, sitä voi johtaa kuka vaan.

– Tärkeämpää kuin johtaja, on se plus eli miten saadaan aktiivisesti puolueen kanssa työtä tekevät aidosti mukaan. Henkilöön kohdistuva ihailu kanavoituu johtajan valintaan ja tuleekin johtajalähtöinen pyramidiorganisaatio.

Hän muistuttaa Espanjan vasemmistopuolueen Podemosin kokemuksista: Henkilö- ja johtajakeskeinen johtaminen vieraannutti toimijoita liikkeestä. Kollegiaalisen johtamistavan kautta olisi saatu plussaa ja kokemus, että ihmisiä konsultoidaan ja tehdään yhdessä päätöksiä.

– Yhden johtajan mallissa tätä ei tapahdu, vaan johtaja jalkauttaa puolueen politiikan alaspäin ja puolue on sama kuin johtaja.

Hän myöntää politiikan medialisoitumisen aikana puoluejohtajakeskeisyyden hallitsevan puolueiden julkisuutta. Radikaalia olisikin, jos vasemmisto haastaisi tämän.

Äänestämisellä on merkitystä

Äänestäjät liikkuvat ja valitsevat sopivan puolueen jopa kahden tai kolmen joukosta. Palosen mukaan varsinkaan liikkuvalle äänestäjälle ei ole tärkeintä vasemmistoliiton identiteetti tai ovatko demarit demareita. Ääni menee sille, joka esittää parhaiten tärkeitä vaatimuksia.

– Vasemmistossa on me-henkeä, että me ja kaikki sukulaiset olemme samassa rintamassa. Mutta kuinka paljon se houkuttelee ihmisiä, joilla ei ole samanlaista historiaa ja valmiita identiteettejä, jotka eivät koe tehtäväkseen työntekijöinä äänestää vasemmistopuolueita?

Palosen mukaan ”totta kai pitää olla hehkutustakin”.

– Puolueidentiteetti ei ole yhtä kiva kuin asuinalueidentiteetti tai ”joo, mä osallistun maratonille”. Se ei kuulu pääasiallisiin identiteetteihin, ja minusta se on ok. Eihän kaikkien tarvitse osallistua samalla tavalla.

Häntä huolestuttaa, jos puolueet eivät tarjoa vaihtoehtoja. Hän pitää hyvänä, että tämän hallituskauden aikana viimeistään tiedetään, että puolueissa on eroja. Äänestämisellä on merkitystä.

– Ennen vuoden 2011 vaaleja oli vahva näkemys, että puolueet eivät tarjoa vaihtoehtoja. Tuolloin hehkutettiin perussuomalaisten haastavan muita puolueita. Ongelma on tietenkin, että perussuomalaisten äänestäjät eivät välttämättä halunneet lainkaan tätä politiikkaa. Äänestäjien vaatimukset eivät luultavasti toteudu.

Yhteistyö on seksikästä

Palonen haastaa puolueita selvittämään, millaisista asioista perussuomalaisten äänestäjät ovat huolissaan ja mikä sai ihmiset äänestämään puoluetta. Hän ei usko, että kyse on yksin maahanmuutosta.

– Puolueiden tulisi jalkautua valtakunnallisesti, keskustella niiden ihmisten kanssa, jotka kokevat rakennemuutoksen, kansainvälistymisen ja maahanmuuton ongelmaksi.

Koetaanko, että valta on karannut kauaksi jostain Keski-Suomen perukoilta? Helsinkiläiset eliitit ja intellektuellit päättävät. Ihmiset kokevat, etteivät he pysty vaikuttamaan.

– Vai onko harmistuksen aihe se, että työpaikat ovat lähteneet ja palvelut ovat kaukana? Tai kokevatko ihmiset, etteivät he pääse mukaan täysvaltaisesti informaatioyhteiskuntaan?

Palonen näkee keskeiseksi sen, miten erilaiset Sipilän hallituksen politiikasta kumpuavat vastavaatimukset voidaan kanavoida vaihtoehdoksi.

– Tärkeää olisi, että ei korosteta vain vasemmistoliittoa, vaan sitä miten tehdään yhteistyötä ja edistetään asioita. Jos siinä menestytään, luottamus voi olla suurempaa kuin jos puolueet korostavat erojaan kansalaisille tärkeissä asioissa.

Palosen mielestä kansalaisten näkökulmasta ”sehän on erityisen seksikästä, että pystyt tekemään yhteistyötä muiden puolueiden kanssa etkä nokita koko ajan”.

Hän haluaa vasemmiston esittävän myös vaihtoehtoja. Hän ottaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen valinnanvapauden.

– Jos valinnanvapautta halutaan, on keskusteltava lähtökohdista ja prioriteeteista. On korostettava yhteiskunnallista yrittäjyyttä ja osuustoimintaa, joilla ei ole veroparatiisiyhtiön tai globaalin yrityksen tuomaa kilpailuetua. Myös suuryritykset työllistävät potentiaalisia äänestäjiä. On esitettävä laadullisia vaatimuksia työoloihin.

Uudenlaista solidaarisuutta

Mistä Palonen hakisi vasemmistoliitolle kannatusta? Periaatteessa äänestäjät voivat olla keitä tahansa. Esimerkiksi heitä, jotka kokevat esimerkiksi hallintarekisteriä puolustaneiden olevan väärässä, koska läpinäkymättömyys ei ole tolkullista. Ei tarvitse edustaa tiettyä ammattia, asemaa tai tulotasoa.

– Kannattaja voi olla kuka tahansa, joka kokee puolueen ajavan oikeidenmukaisuutta.

Hän perää läpinäkyvyyden solidaarisuutta. Ei ole oikein ja reilua, että vain joistain omistussuhteista on tietoa.

– Tällainen pakka minulla on ja näillä korteilla pelaan. Pitää olla tiedossa, millä korteilla pekka pelaa.

Palonen toteaa, että vasemmalla on aina puolustettu solidaarisuutta. Hänestä solidaarisuus voidaan ymmärtää eri tavoin.

– On kiva puhua solidaarisuudesta, mutta jospa pohtisimme mitä se tarkoittaa sairaanhoitajan, prekaarin tai kotiäidin näkökulmasta.

Ihmiset voisivat samastua käsitteeseen ja jopa liittyä puolueeseen. On kyettävä viestimään, että tämä porukka ei ole sisäänpäin kääntynyt vaan antaa uusille jäsenille tilaa ja mielekästä tekemistä.

– Työntekijöitähän me kaikki olemme, myös vapaaehtoistyötä, pukumiehen tai virkamiehen työtä tekevät. Jos vasemmistoliiton idea on puolustaa vähätuloisia suurempituloisia vastaan ja luoda vastakkainasettelua, niin pätkä- ja pientuloiset pitäisi kuvitella siksi joukoksi.

Palosen mukaan prekaarisuus voi osua kenen tahansa kohdalle.

– Jos puolue pystyisi sanomaan, okei olet huolissasi työpaikkasi puolesta. Me työskentelemme, jotta sinulla on sosiaaliturva tai perusturva, ja selviydyt arjessa nyt ja huomenna. Ja että, työtä voi olla muutakin kuin palkkatyö.

Emilia Palonen

Valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Ideologia- ja diskurssianalyysin tohtori Essexin yliopistosta.

Tutkinut populismia ja kulttuuripolitiikkaa etenkin Eurooppaa ja Unkaria sekä lähidemokratiaa ja jälkimarxilaisia teoreetikoita Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista.

Toiminut politiikasta.fin (2012–14) ja Ydin-lehden (2008–09) päätoimittajana.

Kestotilauksen ensimmäinen vuosi 142eur

Tarjous uusille kestotilaajille!

Kestotilauksen ensimmäinen vuosi nyt vain 142€ – säästä 20 euroa.
Voit maksaa tilauksesi 3, 6 tai 12 kuukauden erissä. Kestotilaajana saat lukuoikeuden myös digilehteen.
Tarjous uusille kestotilaajille on voimassa 18.4. saakka.

Tilaa tästä!