Jussi Joentausta

Musiikki on henkireikä Kalle Hyötyselle, tamperelaiselle kunnallispoliitikolle.

Enpä tiedä, paljonko poliitikon vaalimenestykseen vaikuttaa se, että ehdokas osaa laulaa ja soittaa kitaraa. Kai sillä jokin vaikutus on ollut. Ainakin laulava ehdokas jää mieleen ja erottuu muista. Mutta tietysti itse toivon, että ihmiset olisivat äänestäneet minua puheideni perusteella.

Musiikki sopii erinomaisesti avaamaan ja lopettamaan vaalitilaisuuksia. On hyvä, kun on muutakin kuin sitä parranpärinää.

Nuorempana musiikilla oli isompi rooli. Nyt soitan enimmäkseen omaksi ilokseni. Kitara kulkee mukana Tampereelta Helsinkiin, jossa teen töitä osan viikosta. Musiikin kuunteleminen tai oma soittaminen on se henkireikä, tietynlaista joogaa. Se on tapa saada muut asiat mielestä pois ja mennä vähän karkuunkin arjen asioita.

Laulamisen tuomasta esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä politiikassa ja miksei nykyisessä työssänikin JHL:n järjestötoimitsijana. Toisinaan joutuu ihan kylmiltään tuuraamaan jotakin puhujaa, ja silloin on hyvä ettei turhia jännitä esiintymistä.

Äitini on kertonut, että lauloin jo ennen kuin opin kävelemään. Lapsena kuuntelin päivän hitit radiosta ja opettelin ne saman tien ulkoa. Niitä sitten lauleskelin joka tilanteessa. Silloin oltiin 1970-luvun alussa ja radiosta tuli Varrella virran tai Juankoski here I come.

ILMOITUS

Kitara tuli mukaan teini-iässä, kun Hervannassa viriteltiin ensimmäisiä bändejä. Olen aina laulanut bändeissä, mutta kitaraa opettelin soittamaan, jotta pystyin säestämään itseäni kun laulan yksin. En osaa nuotteja enkä ymmärrä musiikin teoriasta mitään. Olen aina vetänyt kaiken korvakuulolla.

Parikymppisenä ajauduin raksahommiin, apumieheksi veljeni rakennusfirmaan. Lamavuosina kun raksalla ei ollut töitä, elätin itseni laulamalla.

Nuorena perustettiin punkbändi Kaaos. Sen kanssa tehtiin Euroopan-kiertuekin. Sitten punk-skene hiipui, vaikka olenkin sanonut olevani ikipunkkari. Ajauduin rokkipuolelle. 1990-luvun alkupuolella syntyi Kolme cowboyta. Meitä oli kolme kaveria ja kaikki soitti akustista kitaraa ja lauloi.

Ängettiin itsemme Lappiin laskettelukeskuksiin. Levillä sanoimme baarin vastaavalle että haluamme tulla soittaan, että ei tarvi maksaa mitään, mutta jos safkat saataisiin ja joku luukku, missä yöpyä. Siitä se alkoi. Myöhemmin kierrettiin hiihtokeskuksissa jopa kuusi viikkoa putkeen ja ruvettiin saamaan liksaakin. Bändi soitti silloin myös ruotsinlaivoilla. Tämmöiselle, että laitettiin kolme tärähtäneen näköistä jätkää pieneen nurkkaan soittaan bailumusaa, oli lamavuosina tilaus.

Näpertelystä lähtenyt bändi kasvoi isoksi. Yhden levynkin se teki. Kuuden tähden hotellissa bändin kanssa musisoi kuusi nimekästä artistia, muun muassa Pate Mustajärvi, Harri Marstio ja Pelle Miljoona.

Kun lama hellitti, palasin rakennushommiin ja musiikista tuli taas rakas harrastus, jollainen se yhäkin on.

Beatles on ollut minulle tosi tärkeä. Ja Pink Floydin Wish You Were Here -biisiin palaan aina uudestaan.

Sitten on tietysti Popeda. Jos sitä vertaa toiseen jättiläiseen, Eppu Normaaliin, joka lähti punkrokista, ja siirtyi progen ja iskelmäpainotteisen vaiheen jälkeen tekemään ihan omaa kamaa, niin Popeda on ollut kaiken aikaa sama. Jos on löytänyt oman jutun, joka tuntuu hyvältä niin mitä sitä muuttamaan.