Lehtikuva/Markku Ulander

Suomalaiset ammattiliitot ovat epävarman tulevaisuuden edessä. Sipilän hallituksen talouspolitiikka on ajanut ammattiyhdistysliikkeen umpikujaan.

Ahdinkoa selittää niin talousliberaalin oikeiston valta-asema kuin globaalin kapitalismin taantuma ja sitä seurannut työttömyys. Menneisyyden saavutusten markkinoinnin sijaan ammattiliittojen on aika katsoa peiliin.

Lontoossa sijaitsevan Birckbeckin yliopiston työmarkkinasuhteiden professori John Kelly on analysoinut ammattiliittojen neuvotteluvoimaa kolmesta eri näkökulmasta. Kellyn ajatukset ovat käyttökelpoisia myös arvioitaessa suomalaisia ammattiliittoja.

Ensinnäkin yksittäisen konfliktien lopputulokset kertovat meille työmarkkinaosapuolten välisestä vallan tasapainosta. Yksinkertaisimmillaan kyse on saavutusten ja tappioiden aritmetiikasta.

Viime vuosien työmarkkinaratkaisuja vertailemalla vaaka kallistuu työnantajan eduksi. Maltilliset palkankorotukset eivät ole luoneet kysyntää tai työllisyyttä.

ILMOITUS

Kilpailukykysopimus, jonka soveltamisneuvotteluja nyt käydään, merkitsee käytännössä tulonsiirtoa työntekijöiltä yrityksille. Tilastokeskuksen Olli Savela onkin arvioinut, että sopimuksen seurauksena palkkojen suhteellinen osuus arvonlisäyksestä heikkenee voittoihin verrattuna.

Hallituksen pakkolakien edessä ammattiliitot ovat päättäneet asettaa sopimusjärjestelmän puolustamisen etusijalle, jotta itse työoikeuden periaatteisiin ei kajottaisi. Samalla ne tahtomattaan vahvistavat leikkauspolitiikan väistämättömyyttä.

Toiseksi Kellyn mukaan neuvotteluvoimaa on sillä, joka päättää mistä neuvotellaan. Kolmikantaneuvotteluiden laajat asialistat osoittavat, että ammattiliitot ovat edelleen keskeisiä toimijoita, vaikka hyvinvointivaltiokauden kunnianhimoiset tulopoliittiset sopimukset ovat korvautuneet suppeammilla raamisopimuksilla.

Hallituksen ja työnantajien aloitteet ovat kuitenkin määrittäneet varsin yksipuolisesti nyt käytävien neuvotteluiden asialistan. Niinpä ammattiliitot joutuvat perustelemaan tappiota torjuntavoittona.

Toisaalta on myös kamppailtuja oikeuksia, joista ammattiliitot kieltäytyvät neuvottelemasta. Työehtosopimusten yleissitovuus ja sopimusoikeus ovat tästä esimerkkejä.

Asetelma on silti epäsymmetrinen. Ammattiliitot ovat löytäneet itsensä syytetyn penkiltä, avoimesti puolueellisen valtiovallan toimiessa syyttäjänä ja todistustaakan ollessa käännetty.

Kolmas neuvotteluvoiman arvioinnin kannalta tärkeä käsite on hegemonia. Talouspolitiikan pelilaudalla hegemoninen on se, joka päättää pelin säännöistä. Hegemonia on siis kykyä määrittää toiminnan ennakkoehdot.

Siirtymä hyvinvointivaltiokauden solidaarisesta talouspolitiikasta uusliberaaliin kilpailuyhteiskuntaan on merkinnyt ammattiliitoille uusien pelisääntöjen omaksumista. Euroopassa talousliberaalia linjaa ajava oikeisto on kyennyt esittämään leikkauspolitiikan välttämättömänä edellytyksenä talouden elpymiselle. Työoikeuksista, sosiaaliturvasta ja julkisista palveluista on tullut kilpailun ja taloudellisen kasvun esteitä.

Pelottavinta on, että työnantajaosapuoli on onnistunut esittämään yksityiset intressinsä yleisenä etuna. Työn tarjonnan lisäämisestä on tullut kansallisen politiikan kulmakivi.

Suomalaisia työmarkkinoita tutkineen historioitsija Pauli Kettusen mukaan kansallisen kilpailukyvyn nationalismi on läpäissyt julkisen keskustelun. Ammattiliitot eivät toistaiseksi ole kyenneet haastamaan talouskurin ja niukkuuden politiikkaa, vaikka yksittäiset aktiivit ja liittojohtajat ovatkin arvostelleet julkisten menojen leikkauksia työttömyyttä ja eriarvoisuutta lisäävinä.

Ei liene liioiteltua sanoa, että suomalaiset ammattiliitot ovat pitkälti mukautuneet kansallisen kilpailukyvyn retoriikkaan. Maltillisia palkkaratkaisuja ja työurien pidentämistä on perusteltu kansallisen kilpailukyvyn nimissä, vaikkakin pitkin hampain.

Vapaakaupan edistäminen on jo perinne ja ay-keskusjärjestöt ovatkin puolustaneet Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välistä TTIP-vapaakauppasopimusta tervettä kilpailua edistävänä. Näin kansallinen kilpailukyky on samaistettu työntekijöiden etujen kanssa.

Ammattiliittojen näyttävä vastustus pakkolakeja vastaan on kuitenkin osoittanut, että liike on edelleen valmis puolustamaan työntekijöiden oikeuksia markkinoiden mielivaltaa vastaan. Tämä kamppailu on kuitenkin Sisyfoksen työtä, niin kauan kuin kilpailukyvyn, kestävyysvajeen ja työn tarjonnan kaltaiset talousliberaalit käsitteet hallitsevat keskustelua ja harjoitettua politiikkaa.

Kilpailukyvyn nationalismin sateenkaari päättyy palkkojen ja työehtojen alennusten kilpajuoksuun. Tai kuten EK:n entinen puheenjohtajaa Ilpo Kokkila on asian ilmaissut: ”Meidän on vielä vuosia eteenpäin tyydyttävä negatiivisiin palkankorotuksiin”.

Ammattiliitoilla on vielä mahdollisuus liittoutua elvyttävää talouspolitiikkaa ajavien voimien kanssa. Vaihtoehtona on vaihtoehdottomuus.

Kirjoittaja työskentelee ammattiliitossa koulutustehtävissä.