Jonkin loppu on aina uuden alku.

Melkein kahdeksan vuotta sitten olin miettimässä, mitä isona pitäisi tehdä – olimme juuri ilmoittaneet, että joudumme keskeyttämään viikkolehti Spektr Nedelin julkaisun rahapulan vuoksi. Oikeasti olin varma, että löydämme tahoja, jotka ymmärtävät, kuinka tärkeä on säilyttää Suomessa toimitettu venäjänkielinen lehti. Arvelimme, että lehti antaa kasvavalle vähemmistöryhmälle äänen ja kasvot, mahdollisuuden tuoda esiin kysymyksiä ja asioita omalla kielellä. Sen kautta voi myös osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Rahaa ei löytynyt, lehden annettiin upota, ketään vaikutusvaltaista ei haitannut, että kävi niin kuin kävi.

Surutyöni alkuvaiheessa sain ehdotuksen ryhtyä Kansan Uutisten Viikkolehden kolumnistiksi. Näin minulle avautui upea mahdollisuus toteuttaa itseäni uudella saralla. Siitä olen mielettömäni kiitollinen sekä lehdelle että kaikille, jotka kannustivat minua kaikki nämä vuodet. Saamani tuki teki minut etuoikeutetuksi ja tulen olemaan kiitollinen siitä aina.

Saan kiittää myös mahdollisuudesta kehittyä, ensisijaisesti henkisesti. Jotta tämä ei menisi nyt pateettiseksi kiitospuheeksi, ajattelin muistella asioita, joita käsitän nyt eri tavalla kun seitsemän vuotta sitten.

Vasta vähän aikaa sitten ymmärsin, ettei kaikille maahanmuuttajille ole itsestäänselvyys pyrkiä juurtumaan uuteen paikkaan.

ILMOITUS

Pitkään en osannut ottaa huomioon oman äitini päätöstä säilyttää suomalaisuuteensa mukaan lukien Suomen kansalaisuus koko sen ajan, jonka hän asui Neuvostoliitossa eli yli 30 vuotta. Toisaalta hänen tietoinen valintansa ei vaikuttanut siihen tukeen, jonka me, hänen lapsensa, saimme häneltä sekä Moskovassa että kesäisin Suomessa. Hän ei pakottanut meitä valitsemaan ”joko-tai” kahden valtion välitä, mutta auttoi luomaan siteitä molempiin kulttuureihin luonnollisella tavalla. Tiedän, että meidän perheessä hän teki kaiken voitavansa.

Nyt elämme ihan toisessa maailmassa. Olen kahden Amerikassa asutun vuoden jälkeen ymmärtänyt, että tietoinen maahanmuutto tarkoittaa juurtumista tai – jos se ei ole omalta kohdalta mahdollista – kaiken tekemistä, jotta lapsilla juurtuminen olisi mahdollisimman helppoa.

Voi olla, että nimenomaan alitajuinen tarve saada poikani tuntemaan itsensä suomalaisiksi, sai minut ryhtymään venäjänkielisen lehden päätoimittajaksi ja maahanmuuttajien puolestapuhujaksi. Vasta vähän aikaa sitten ymmärsin, että tällainen osallistuminen yhteiskunnallisiin asioihin ei ole kaikille tärkeää tai luonnollista.

Hyvin monille Suomi on vain sopiva paikka asua. He asuvat täällä, tekevät töitä, maksavat veroja, kunnioittavat lakeja ja ovat kiitollisia mahdollisuudestaan elää Suomessa. Se, että minä omissa pääkirjoituksissani yritin tehdä selväksi, kuinka tärkeää on pyrkiä rakentavaan vuoropuheluun yhteiskunnan kanssa, tuntui heistä lähinnä oudolta tavalta sotkeutua maahanmuuttajille kuulumattomiin asioihin. Valta päättää asioista ei heidän mielestään ole siirtolaisten juttu; eihän saa loukata isäntiä tyrkyttämällä ulkopuolisia (!) mielipiteitä!

Aikaisemmin luulin, että kyseessä on pieni ryhmä, joka ei ole (vielä) kotoutunut. Uskoin, etteivät nämä ihmiset yksinkertaisesti ymmärrä, mikä vastuu heillä on lastensa sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan.

Taas kerran: minä en osannut aavistaa, kuinka väärässä olen ollut. Suurin osa ihmisistä ei ajattele yhteiskunnallisesti, ei ainoastaan maahanmuuttajataustaiset, puhumattakaan nyt venäjänkielisistä. Näin se vain on.

Se ei mielestäni tarkoita, etten saa itse jatkaa sitä, mitä olen tehnyt viimeiset viisitoista vuotta. Täytyy vain löytää osuvampia sanoja ja täsmällisempiä lähestymistapoja, jotta saan mukaan samalla tavalla ajattelevia. Enkä saa säikyttää muita vastustamaan tekemisiäni vain sen takia, että minut ymmärretään väärin.

n

Seitsemän vuoden aikana olen varmasti kyllästymiseen asti nostanut esille maahanmuuttoasioita kerta toisensa jälkeen. Puhunut siitä pelosta, joka vallitsee keskustelussa kotouttamisesta. Sen taakse yrittävät piiloutua niin sanotut maahanmuuttokriittiset. Mehän tiedämme, että maahanmuuttokriittisyyden tilalle meille tarjotaan jotain aivan muuta – polttopulloja. Tai esitetään lukuja kotouttamishinnoista kertomatta, mihin ne rahat menevät. Tiedämmekö, kuinka monta työpaikkaa on perustettu niillä rahoilla? Tai kuinka moni toimitila sai jatkoajan niillä rahoilla? Ja onko kukaan kysynyt, seurataanko tuloksia ja pyydetäänkö vastinetta niille rahoille?

Itse olen yrittänyt tuoda esiin näitä kysymyksiä – myös näillä sivuilla. En voi sanoa, että olisin saanut vastauksia, mutta olen ilokseni huomannut, kuinka näitä samoja vastauksia ovat hakeneet monet muutkin. Optimistina jaksan uskoa, että määrä jossain vaiheessa muuttuu laaduksi. Itse olen varma kärsivällisyydestäni – siis kyvystäni odottaa. Näin uuden vuoden kynnyksellä toivon kaikille samaa jaksamista.

Ja vielä kerran – kiitos kaikista näistä vuosista!

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.Tämä on Eilina Gusatinskyn viimeinen kolumni Kansan Uutisissa.