Olen tavalla tai toisella ollut tämän lehden palveluksessa 50 vuotta. Puoli vuosisataa! Sitä on vaikea itsekään uskoa. Oltuani noin 15 vuotta työsuhteessa Kansan Uutisiin, siirryin avustajaksi, lähinnä kirjoittamaan kolumneja. Niitä olen tullut tehneeksi 36 vuotta. Koska en ole kirjoittanut ainoastaan tähän lehteen enkä ainoastaan kolumneja vaan myös kirjoja ja kaikenlaisia artikkeleita, haastatteluja ja reportaaseja, esiintynyt ja vähän opettanutkin, olen valtaosan työiästäni ollut ns. silpputyöläinen. Olen kuulunut – ja yhä kuulun – siihen ammattikuntaan, jonka asema työelämässä on kaikkein heikoin. Kirjailijoiden joukossa silpputyöläisiä on satoja, kirjailijat ovat oikeita silpputyön mestareita.

Kysymys on laajasta ja koko ajan kasvavasta itsensä työllistäjien joukosta, joiden työttömyysturva kuten muukin perustuslain mukaan kaikille kansalaisille kuuluva sosiaaliturva on olematon. Heihin kuuluvat kaikkien alojen vapaat taiteilijat, toimittajat, valokuvaajat, vapaat tutkijat ja monenlaiset keikkatyöläiset – siis ihmiset, jotka eivät tee työtään työnantajan alaisena säännöllisen palkan edestä. Työsuhteisella on työsuhteen edut, kuten lomat, terveydenhuolto, opintovapaat, lounasedut, työsopimuksen mukainen palkka, työttömyysturva, kertyvä eläke – kaikki se, mikä on silpputyöläisen ulottumattomissa.

En jaksa selittää. Taiteen, tieteen ja journalistisen alan järjestöt ovat vuosikausia yrittäneet saada päättäjien tajuntaan ymmärrystä itsensä työllistäjien ammatillisesta asemasta ja heidän elämänsä todellisuudesta. Missään muussa pohjoismaassa eivät asiat tässä suhteessa ole yhtä kurjalla tolalla kuin Suomessa, jossa myös apurahoitus ja muu julkinen tuki taiteelle on kaikkein alhaisin. Jos jotain parannuksia on saatu aikaan, kuten apurahojen eläkeoikeus tai lainauskorvausjärjestelmä, seuraava hallitus vetää maton alta jollakin tolkuttomalla esityksellään. Kuten nykyinen hallitus, jota vastaan freelance -statuksella toimivat itsensä työllistäjät nyt ovat nousseet.

En valita omaa osaani, koska olen silpputyöurani loppupäässä ja onnistunut pelastautumaan eläkkeelle, jolla kohtuullisesti eläen tulee toimeen. Olen onnellinen silpputyöläinen, koska olen saanut tehdä työtä, jota rakastan. Kuten näitä Kansan Uutisten Viikkolehden kolumneja. Laskujeni mukaan olen kirjoittanut niitä noin tuhat. Lisäksi olen kirjoittanut kolumneja seitsemään muuhun lehteen, joissa avustajasuhteet ovat kestäneet 1–17 vuotta. Olen muokannut teksteistä yhteensä neljä kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2006. Sen jälkeen on syntynyt useita satoja kolumneja, mutta kirjaa niistä tuskin muokkaantuu. Riittää yhdelle ihmiselle.

Olen kiitollinen Kansan Uutisille siitä, että olen saanut pitää tonttini lehdessä näin ennätysmäisen pitkään. En tiedä, onko toimituksessa jo vuosien mittaan ihmetelty, eikö mummo ikinä ymmärrä lopettaa.

ILMOITUS

Olen kolumnistina oppinut kirjoittamisen työstä ehkä enemmän kuin työsuhteessa olisin koskaan oppinut. Nimenomaan kolumnien kirjoittaminen teki minusta kirjailijan, ja tämän olen sanonut monissa yhteyksissä. Viimeisimmän kolumnikokoelmani Ihmisen paikka alkusanoissa kirjoitan: ”Oman kirjailijankehitykseni kannalta kolumnien kirjoittaminen on ollut ratkaisevan tärkeää. Kolumnistin on uskallettava paljastaa itsensä, tyhmäksi leimaamisen ja pilkkaamisenkin uhalla. Kolumnistin on oltava laajasti ja aidosti kiinnostunut maailman, yhteiskunnan ja ihmisten asioista. Kolumnistin on oltava omaa mieltä; hän ei voi suojautua toimittajan roolinsa taakse, ei puhua yleisesti eikä kenenkään muun nimissä. Paljastumisen pelko oli voitettava, koko suhteen kirjoittamiseen muututtava. Minulle kolumnien kirjoittaminen on avannut tietä sinne, minne olen aina halunnutkin: kirjailijan työhön.”

Lähtökohtaisesti kolumnistin on ymmärrettävä se, että kaikki eivät pidä hänestä eivätkä hänen mielipiteistään silloinkaan, kun hän kokee kirjoittaneensa viisaasti ja kauniisti kuin taivaan enkeli. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä pidä yrittääkään. Silti ei ole syytä kieltää itseltään mitään aihetta, edes niitä, jotka tietää kaikkein herkimmiksi: uskonnot, ruokavaliot, eutanasia. Yhteen aikaan feminismi oli tosi arka asia. Taide on ikuinen miinakenttä. Oman onnellisen elämäntilanteen liika raportointi voi ärsyttää lukijaa tavattomasti. Kerran maalaiselämäni aikoihin soitti rouva, joka kielsi minua enää kirjoittamasta meidän kanoista, koska hänen miehensä ei voi sietää niitä, vaan murisee joka kerta lehden avattuaan: ”Katotaas, mistä päästä se Tuula-Liinan kana tänään kusee.” Ja rouva taas ei voinut sietää sitä.

Tämä on viimeinen Viikkolehden kolumnini. Kiitän toimitusta ja lukijoita kärsivällisyydestä ja kaikesta siitä runsaasta palautteesta, jonka vuosikymmenten aikana olen saanut. Kiitokset ovat olleet iloksi, moitteet opiksi.

”Kirjoittaen menen en tiedä minne”, sanoo minulle läheinen kirjailija eräässä runossaan. Minusta se on hyvä ajatus, hyvä suunta kirjoittajan noudatettavaksi vielä vanhoilla päivilläkin, kun yksi tie on loppuun kuljettu.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.Tämä oli Tuula-Liina Variksen viimeinen kolumni Kansan Uutisten Viikkolehdessä. Ensimmäinen ilmestyi kaikkien aikojen ensimmäisessä Viikkolehdessä 31.10.1982.