Heikki Tuuli

Ooppera ennakoi totalitarismin aikoja valmistuessaan vuonna 1930.

Nuori Dmitri Šostakovitš mietti kuumeisesti, kuinka räväyttää jotain uutta ja ennen kuulumattoman radikaalia oopperan kentälle. Ja sen hän totta vie tekikin villisti ja vapaasti, tyylilleen ominaisen salakavalasti, Venäjän tuolloisia yhteiskunnallisia oloja ja instituutioita kritisoiden. Ottihan 22-vuotias säveltäjä musiikilliseen käsittelyynsä Nikolai Gogolin tragikoomisen yhteiskuntasatiirin, Nenän. Totalitarismin aikoja enteilevä ooppera sai kantaesityksensä Leningradissa 1930.

Suomen Kansallisoopperan tuotanto on alun pitäen Zürichin oopperan tuotanto. Sinne sen ohjasi Peter Stein. Uusintaohjauksesta vastaa Georg Rootering.

Kaikin tavoin varsin onnistunut esitys säväyttää jylisevästä alkusoitosta alkaen. Ensimmäinen, vaikuttava näyttämökuva on kuin ote kuvataiteilija Kandinskyn maalauksesta. Ferdinand Wögerbauerin hieno avantgardistinen lavastus on toimiva, ja Anna Maria Heinreichin epookkipuvustus upea.

Nenä elää omaa elämäänsä

Gogolin surrealistinen, yhteiskunnallista symboliikkaa sisältävä satiiri kertoo kollegioasessorin menettämästä nenästä, joka alkaa elää omaa elämäänsä valtioneuvoksen hahmoon sukeutuen. Metaforisesti kyse on ihmisyyden menettämisestä, joidenkin tulkintojen mukaan myös miehuuden menettämisestä. Tarina sijoittuu Pietariin, mutta on universaali. Byrokratialla ei ole äärtä eikä laitaa. Väkivalta ja mielivaltaisuus väijyvät uhkaavina viranomaisten valvoessa kaikkialla kansan edesottamuksia.

Nenä kuvaa myös kansalaisten kokemuksia kiihkeän teollistumisen oravanpyörässä, ihmisiä uupumisen partaalla komein kohtauksin musiikin pauhatessa mekaanisesti.

ILMOITUS

Odotin, että oopperan uusintaohjaukseen olisi tuotu viitteitä nykyajasta. Siihen Gogolin tarina olisi antanut hyvät eineet, mutta esitys pitäytyy perinteisessä tulkinnassa.

Šostakovitšin mukaan näitä nenättömiä ihmispoloja oli tuolloisessa Neuvostoliitossa liiankin kanssa. Joukkohysteriakohtaukset ovat karmaisevia samoin yksittäisiä ihmisiä saartava uhka Stalinin tulevien vainojen mielivaltaisina uhreina.

Musiikin lajeja sekoittaen

Absurdi tarina innoitti Šostakovitšin sekoittamaan musiikin eri lajeja: viihde-, kansan- konsertti- ja kirkkomusiikin perinteitä häpeilemättä muunnellen. Vaikka säveltäjä väitti, ettei hänen sävellyksissään ole parodiaa ironiasta puhumattakaan, lieneekö todennut tämän kieli poskella.

Musiikki räjähtelee kuin ilotulitus, pateettisuudestaan huolimatta moinen mekastus nostaa tuon tuostakin hymyn kareet suupieliin tarinasta puhumattakaan.

Lia Tsolakin koreografiat ovat nerokkaita erityisesti mekaanisesti liikehtivän, moneen taipuvan kuoron liikuttelijana. Kuoro laulaa hyvin ja orkesteri Michael Güttlerin johdolla tulkitsee Šostakovitšin rytmisesti haastavaa musiikkia suvereenisti, soittaen vimmaisen uljaasti – ja kauniistikin, kun sen aika on.

Rooleja Nenässä on peräti 30. Venäläinen Vladimir Samsonov, nenänsä hukanneena Kovaljovina lauloi notkeasti ja sävykkäästi.

Esityksen kohokohtia ovat Koljakovin, hupaisan Ivan-palvelijan, tenori Andrei Popovin soljuvat soolot. Hyviä ovat myös suomalaissolistit ja koko mittava ensemble. Nenä ei ole naisten juhlaa, Jenni Lättilä Podtotšinana ja Margarita Nacér hänen tyttärenään sekä Anna-Kristiina Kaappola kunnianarvoisana rouvana jäivät statistien osaan, mutta lauloivat vaatimattomat osuutensa moitteettomasti.

Menkää hyvät ihmiset – nyt jos koskaan Kansallisoopperaan. Nenä on upea esitys, joka musiikin lisäksi sykkii myös yhteiskunnallisesti.

Suomen Kansallisooppera: Dmitri Šostakovitšin Nenä ooppera.
Musiikinjohto: Michael Güttler. Ohjaus: Peter Stein, uusintaohjaus Georg Rootering
Lavastus: Ferdinand Wögerbauer. Puvut: Anna Maria Heinreich.
Valaistus: Joachim Barth. Koreografia: Lia Tsolaki
Kuoro: valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbic.
Lukuisa määrä venäläisiä ja suomalaisia roolihenkilöitä.
Venäjänkielinen esitys.