Norjan Nobel-komitea onnistui tänä vuonna harvinaisen hyvin valitessaan rauhanpalkinnon saajat. Palkinto annettiin neljälle tunisialaiselle järjestölle, jotka olivat kriittisellä hetkellä auttamassa maata takaisin vuoropuhelun ja rauhanomaisen kehityksen tielle.
Palkitun Tunisian kansallisen dialogin kvartetin muodostivat vuonna 2013 maan keskusammattiliitto, työnantajain keskusjärjestö, Tunisian ihmisoikeusliitto sekä lakimiesjärjestö.
Vuoden 2011 arabikevät alkoi Tunisiasta ja toteutui siellä rauhanomaisemmin kuin missään muualla. Kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin myös siellä kehitys oli vaarassa ajautua väkivaltaisiin uomiin.
Nobel-komitean puheenjohtaja Kaci Kullman Five sanoi, että kvartetin perustamishetkellä ”demokratisointiprosessi oli vaarassa romahtaa poliittisten kiistojen, salamurhien ja laajojen sosiaalisten levottomuuksien takia”.
Rauhanomainen prosessi
Kvartetti ”loi vaihtoehtoisen, rauhanomaisen poliittisen prosessin hetkenä, jona maa oli sisällissodan partaalla”, Kullman Five sanoi.
Nelikolla oli näin ollen hänen mukaansa ”keskeinen poliittinen rooli … luotaessa perustuslaillinen hallintojärjestelmä, joka takaa perusoikeudet kaikille riippumatta sukupuolesta, poliittisesta vakaumuksesta tai uskonnollisista käsityksistä”.
Nobelin rauhanpalkinto on pitkään ollut pikemminkin eräänlainen yhteiskunnallisen toiminnan palkinto, joka on myönnetty komitean suosimien arvojen edistämisestä.
Tällä kertaa palkituilla on merkittävä ansio myös rauhantekijöinä, vaikka komitea korostikin heidän ansioitaan demokratian edistämisessä.
Katsottaessa muihin arabikevään maihin näkee, mille tielle Tunisiakin olisi voinut joutua. Syyria ja Jemen ovat sisällissodassa. Bahrainissa protestit kukistettiin verisesti Saudi-Arabian avulla. Egyptissä vanha eliitti palasi käytännössä takaisin, vain entistäkin julmempana. Muualla arabikevät loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.
Ei sotaa käyville
Rauhanpalkinto on usein annettu suurten (länsi)maiden näkyville poliitikoille, ja rauhantyön vähemmän tunnetut puurtajat ovat jääneet taka-alalle. Nyt näin ei tapahtunut.
Yksi perusongelma tietysti on se, että jos palkintoa ei anneta rauhanvälittäjille, ovatko aiemmin sotineet osapuolet kelvollisia saamaan palkinnon. Useita kertoja näin on tehty.
Tällä kertaa läheltä olisi liipannut Yhdysvaltain ja Iranin ulkoministereiden John Kerryn ja Mohammad Javad Zarifin palkitseminen. He tosin saivat aikaan sopimuksen Iranin ydinkiistassa jo ennen sotaa, mutta kumpikin on muualla sotaa käyvän maan ulkoministeri.
Iran on osallisena ainakin Syyrian sisällissodassa, mahdollisesti myös Jemenissä. Yhdysvallat on näkyvästi mukana ainakin Afganistanissa ja Irakissa sekä vähemmän näkyvästi useissa muissa maissa. Lisäksi Yhdysvallat murhaa lennokki-iskuilla vastustajiaan useissa maissa.
Kerryn ja Zarifin palkitsemisen poliittinen ulottuvuus olisi ollut näpäytys sopimusta vastustaville Yhdysvaltain republikaaneille.
Snowden olisi ollut yllätys
Muista ennakkosuosikeista Saksan liittokansleri Angela Merkel olisi ilmeisesti palkittu ansioistaan pakolaiskriisissä. Ottaen huomioon rauhanpalkinnon valmisteluaikataulun kyse lienee liian tuoreesta asiasta, mutta Merkelin vuoro voi vielä tulla.
Paavi Fransiscus on uudistanut katolista kirkkoa ja puhunut rauhan puolesta. Mutta yhden kirkkokunnan päämiehen valitseminen olisi kannanotto sekin.
Jos palkinto olisi annettu laajemmin yhteiskunnallisista ansioista, olisi yhtenä ennakkosuosikkina mainittu kongolainen raiskauksien uhrien puolestapuhuja Denis Mukwege ollut hyvä ehdokas.
Ehkä pikemminkin merkittävästä yhteiskunnallisesta teosta kuin nimenomaisesti rauhantyöstä olisi voitu palkita tietovuotajat Edward Snowden ja Chelsea Manning. Mutta vaikka rauhannobelilla onkin palkittu toisinajattelijoita, ei Norjan Nobel-komitealla ole ollut tapana valita yhdysvaltalaisia toisinajattelijoita.