Sanni Seppo

Kolmen vuoden festarit

Poliittisen valokuvan festivaali PVF on kolme vuotta kestävä valokuvataiteen tutkimushanke. Festivaali ei ole yhteen viikonloppuun tai viikkoon tiivistetty tapahtuma, vaan aktiivinen ja avoin foorumi kantaaottavan valokuvan esittämiselle ja kuvista syntyvälle keskustelulle. Hankkeen aikana pohditaan valokuvilla vaikuttamista ja pyritään määrittelemään, mitä sana “poliittinen” valokuvan yhteydessä nykyään merkitsee ja mikä tekee valokuvasta poliittisen.

Hanketta tukevat Koneen Säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Suomen valokuvataiteen museo.

Festivaalin teemana vuonna 2016 on Kotimaa. Teema pohtii, miten valokuvilla rakennetaan paikkaan kuulumisen ja yhteenkuulumisen tunteita, mutta myös ulossulkemisen merkityksiä ja ennakkoluuloja.

Mitä kaivataan kun kaivataan kotiin tai johonkin paikkaan? Mikä kartetaan, kun kotimaa kielletään?

Vuoden 2016 Poliittisen valokuvan festivaalin valokuvaajat julkistetaan syyskuussa 2015. Lisätietoja: pvf.fi

ILMOITUS

Valokuvataiteilija Sanni Seppo ja hänen tyttärensä Kerttu Matinpuro kuvasivat länsisaharalaisten pakolaisleirillä Algeriassa. He yllättyivät kuviensa positiivisuudesta ja voimasta.

Karvanopat heiluvat, yhdysvaltalainen listamusiikki soi täysillä, pelkääjänpaikalla istuja näppäilee kännykkää. Kerttu Matinpuron kuvaama kohtaus voisi olla mistä maailmankolkasta tahansa. Vain auton ikkunoista vilisevä aavikkomaisema paljastaa, että kyseessä on länsisaharalaisten sahrawien pakolaisleiri Algeriassa.

Matinpuro leikkaa parhaillaan keväällä kuvaamaansa materiaalia lyhytdokumenttielokuvaan, joka tullaan näkemään helmikuussa Poliittisen valokuvan festivaalilla. Hän oli intensiivisellä muutaman viikon kuvausmatkalla yhdessä äitinsä, valokuva-taiteilija Sanni Sepon kanssa. Myös Sepon kuvia nähdään helmikuun festivaalilla.

Molempien tapa kuvata vuosikymmeniä jatkunutta konfliktia on arkisen kaunis ja inhimillinen. Se rikkoo stereotypiaa, jonka mukaan kriisi pitäisi näyttää vain šokeeraavana ja sen uhrit passiivisina kärsijöinä. Myös naiset itse yllättyivät kuviensa positiivisuudesta ja voimasta.

– Olen kuvannut sellaista elämää, jossa tehdään voltteja auton katon yli ja tanssitaan juhlissa. Tietysti ympärillä näkyy se tilanne ja ne olosuhteet, joissa ihmiset siellä elävät, Matinpuro sanoo.

– Ihmisethän haluavat kaikkialla hyvää elämää ja onnellisuutta. Silloin kun on niukasti mitään, se hyvä otetaan vaikka vain odotuksesta, siitä, että juodaan viisi tuntia teetä, koska mitään muuta ei ole näkyvissä. Siihen yritetään mahduttaa niin paljon kivaa kuin mahdollista, posketonta vitsailua, pelleilyä ja nauruakin, Seppo kertoo.

– Kuitenkin koko ajan tunnelma oli veitsenterällä, kun keskustelu kääntyi leiriläisten vaikeisiin kokemuksiin. Ympärillä on vain tulikuumaa hiekkaa, eivätkä lapset pysty kuumuudelta nukkumaan. Näimme toivottomuuden, mutta samalla sen, kuinka ihmiset siitä huolimatta pyrkivät tekemään elämästään siedettävää, hän jatkaa.

Tavallisten asioiden voima

Kriisikuvastoa tulee koko ajan enemmän ja enemmän. Palkintoja saavissa kuvissa on esteettisesti, hienossa valossa kuvattu ruumis.

– Sellainen kuva pysähdyttää. Mutta kuinka pitkälle sillä tiellä voi mennä? Voittajakuvia katsoessa tulee olo, että tässä on jotain todella irvokasta, kun konfliktia ja kuolemaa kuvataan kaikkien klassisten sommittelu-oppien sääntöjen mukaisesti. Että näinkö se tuska on paketoitu tähän valokuvaan? Seppo kysyy.

Välimereltä tulevat pakolaiset täyteen ahdettuihin laivoihin pakkautuneina. Pakolaisleirien nälkiintyneet lapset pyöreine silmineen. Näin olemme tottuneet ja ehkä samalla turtuneet näkemään kriisit.

Seppo kertoo, että häntä ovat koskettaneet erityisesti jordanialaisen valokuvaajan Tanya Habjouqan kuvat lomailevista palestiinalaisista.

– Ensin häkellyin, että voivatko nämä olla niitä samoja ihmisiä, joita aina kuvataan raunioiden keskellä? Enhän minä koskaan näe heitä pitämässä hauskaa, juomassa teetä tai lojumassa kylpyammeessa. Minuun se vaikutti hirvittävän voimakkaasti. Se, että nämä ihanat ihmiset pyrkivät kaiken sen kaaoksen keskellä rakentamaan elämästään onnellista.

Moskovassa toimittajaksi opiskeleva Matinpuro tekee parhaillaan lyhytdokumenttia venäläisistä HIV-positiivisista narkomaaneista. Aihe on rankka, mutta myös tässä työssä yhtenä tulokulmana on arjen huumori ja ilot.

– Kun näytimme dokumentin traileria, saimme paljon palautetta, että siinä on liian iloinen musiikki, että musiikin pitäisi olla traagisempaa, kun aihe on niin rankka. Kuitenkin kuvaamamme ihmiset, niin huumeidenkäyttäjät kuin sosiaalityöntekijätkin, nauravat ja vitsailevat jatkuvasti. Eiväthän he voisi elää vain jatkuvassa masennuksessa, Matinpuro kertoo.

”Älkää unohtako meitä”

Kerttu Matinpuro vieraili sahrawien pakolaisleirillä Algeriassa ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana kolme vuotta sitten. Hän oli tutustunut Rauhanpuolustajissa työskentelevän isänsä kautta Polisarion eli Länsi-Saharan vapautusliikkeen silloiseen Suomen edustajaan Maima Mahmoudiin, jonka perheen luokse hän matkusti leirille.

Matinpuro kertoo tutustuneensa erityisesti leirillä asuviin nuoriin, ja pitäneensä heihin yhteyttä koko kolmen vuoden ajan. Se on nuoren elämässä pitkä aika, ja Matinpurolle itselleen on ehtinyt tapahtua paljon. Leireillä ajankulu on toinen.

– On pysäyttävää vaihtaa kuulumisia ja samalla verrata omaa elämäänsä siihen leirillä odottamiseen. Oma elämä kulkee eteenpäin, leireillä nuoret odottavat.

Ensimmäisellä matkallaan Matinpuro tutustui myös länsisaharalaiseen valokuvaajaan Mohammed Mouludiin.

Sanni Seppo innostui tämän tuotannosta. Moulud on kuvannut sahrawien elämää 1970-luvulta saakka. Seppo ajatteli, että tällainen kulttuurinen aarre olisi saatava säilymään. Poliittisen valokuvan festivaali aloitti Mouludin kuvien digitoinnin ja esittää kuvia seuraavassa näyttelyssään helmikuussa.

– Puhuin hänen kanssaan, ja sitten mietin, että miksen menisi paikan päälle ja tutustuisi häneen itse.

Äiti ja tytär matkustivat pakolaisleirille yhdessä. He toimivat ensimmäistä kertaa työparina.

– On hirveän kiinnostavaa, että toinen on eri-ikäinen ja katsoo asioita eri perspektiivistä. Samalla pitää vain itse olla erityisen tarkkana ja antaa toiselle tilaa, sanoo Seppo.

– Sain äidiltä tukea ja kokemusta työskentelyyni, kertoo Matinpuro.

Seppo ja Matinpuro vetivät pakolaisleirin ammattikoulussa nuorille naisille työpajan, jossa opeteltiin valokuvailmaisun perusteita ja toteutettiin koulusta kertova lyhyt dokumenttielokuva. Hiekka tunkeutui luokka-
huoneisiin ja sähköt katkeilivat, mutta osallistujien motivaatio oppia oli kova.

Matkalta päällimmäisenä jäi halu auttaa vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin nostamisessa ihmisten tietoisuuteen.

– Lähtiessämme meille sanottiin, että älkää unohtako meitä. Emme minä ja Kerttu tietenkään unohda, ikinä. Mutta jäin miettimään, että miten muut tavalliset suomalaiset, miten he voisivat unohtaa, kun suurin osa ei ole edes kuullut koko tilanteesta? Miten voit unohtaa jotain, jonka olemassaolosta et edes tiedä?

Kolmen vuoden festarit

Poliittisen valokuvan festivaali PVF on kolme vuotta kestävä valokuvataiteen tutkimushanke. Festivaali ei ole yhteen viikonloppuun tai viikkoon tiivistetty tapahtuma, vaan aktiivinen ja avoin foorumi kantaaottavan valokuvan esittämiselle ja kuvista syntyvälle keskustelulle. Hankkeen aikana pohditaan valokuvilla vaikuttamista ja pyritään määrittelemään, mitä sana “poliittinen” valokuvan yhteydessä nykyään merkitsee ja mikä tekee valokuvasta poliittisen.

Hanketta tukevat Koneen Säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Suomen valokuvataiteen museo.

Festivaalin teemana vuonna 2016 on Kotimaa. Teema pohtii, miten valokuvilla rakennetaan paikkaan kuulumisen ja yhteenkuulumisen tunteita, mutta myös ulossulkemisen merkityksiä ja ennakkoluuloja.

Mitä kaivataan kun kaivataan kotiin tai johonkin paikkaan? Mikä kartetaan, kun kotimaa kielletään?

Vuoden 2016 Poliittisen valokuvan festivaalin valokuvaajat julkistetaan syyskuussa 2015. Lisätietoja: pvf.fi