Helsinkiläisen Anni Lehtikunnaan koti on Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen lähellä. Häntä ei vastaanottokeskus pelota.
– Minusta on itsekäs ajatus, että hädänalaiset ihmiset eivät saisi tulla tänne minun alueelleni, koska he aiheuttaisivat minulle epämiellyttävän olon. On surullista, jos ihmiset eivät voi auttaa edes sen vertaa, että suvaitsisivat vastaanottokeskuksen naapurustossaan. Jotkut ihmiset eivät näe omaa hyväosaisuuttaan, sitä, että heillä itsellään on asiat hyvin, ruokaa, töitä ja katto pään päällä.
Lehtikunnas kävi viemässä Kaarlenkadun vastaanottokeskukseen miesten vaatteita. Huomattuaan Paavalin seurakunnan vaate-keräyskampanjan hän päätti tulla auttamaan.
Varsinainen heräte avun antamiseen syntyi sydämettömästä keskustelusta, jota Suomessa on käyty muualta tulleista, viimeksi Välimeren ylittäneistä pakolaisista.
– Nämä ihmiset tarvitsevat apua, mutta heistä puhutaan asenteellisesti vyörynä, loisina ja elintasosurfareina. Normaali ihminen ei viitsi kommentoida tällaista esimerkiksi netissä, koska päälle tulee paljon vihaa. Siksi halusin tulla konkreettisesti auttamaan.
Hyvyys yllättää
Moni muukin haluaa auttaa. Kun helsinkiläinen Paavalin seurakunta aloitti vaatekeräyksen vastaanottokeskuksia varten elokuun lopun maanantaipäivänä, se poiki iltaan mennessä kymmeniä yhteydenottoja ja satoja osallistumisilmoituksia. Keräyksiä järjestävät myös monet muut seurakunnat, yhteisöt, kaveriporukat ja yrityksetkin.
– Hyvyys yllättää, kirjoitti pastori Tuuli Aitolehti seurakunnan internetsivuilla.
Kansan Uutisille hänkin arvelee ihmisten reagoivan sitä vastaan, että julkisuudessa on käyty ja käydään kovasanaista keskustelua pakolaisia ja heidän vastaanottoaan sekä ylipäätään maahanmuuttajia vastaan.
– Yhteiskunnassa on nyt kovia arvoja. Mutta tavalliset ihmiset haluavat näyttää, että he ovat toista mieltä. He haluavat auttaa ja toivottaa tulijat tervetulleiksi, Aitolehti sanoo.
– Tosi monet ihmiset ovat hyviä. Se näkyy näin.
Paavalin seurakunta on kerran aiemmin kerännyt vaatteita vastaanottokeskukseen.
– Se oli söpö pieni kampanja. Keräsimme pienen henkilöautollisen tavaraa ja veimme ne yhden vapaehtoisen kanssa, Aitolehti kertoo.
Nyt ensimmäisessä kokoontumisessa Paavalin kirkkoherranvirastossa tavaraa oli lajittelemassa kymmenkunta vapaaehtoista. Kuljetuksista huolehdittiin pakettiautolla ja parilla henkilöautolla. Ensimmäiset lahjoitukset menivät Kirkkonummelle ja Helsingin Kaarlenkadulle vastaanottokeskuksiin.
– Jatkossa kuulostelemme, mitä vastaan-ottokeskuksissa tarvitaan. Eniten on ollut puutetta miesten vaatteista.
Isoäidin metsämansikat
Aitolehti on yhteisöpappi ja vaatekeräyksen organisoiminen sopii hyvin hänen työhönsä:
– Kirkolla on tilat ja yhteydet. Lisäksi työntekijöillä on mahdollisuus muun työn ohessa hoitaa järjestelyjä.
Hän arvelee, että turvapaikanhakijoiden tilanteeseen samaistumista helpottaa oman perheen evakkotausta. Hän tuntee isoäitinsä metsämansikkapaikat Viipurin maalaiskunnassa tarinoiden perusteella ja uskoo sen helpottavan niiden ymmärtämistä, jotka ovat nyt joutuneet jättämään kotinsa.
– Hän muisteli niitä joka ikinen kesä.
– Evakoilla on aina ikävä, vaikka he ovat pystyneet rakentamaan täällä elämän, joka on ollut heille ihan hyvää. Olen käsittänyt myös, että he eivät ikinä enää kokeneet olevansa kotona. Sama tilanne on pakolaisilla. Sen lisäksi, että he ovat kokeneet hirveitä asioita, he eivät ehkä enää löydä paikkaa, joka tuntuu kodilta. Se tuntuu hirveältä.
Muillakin auttajilla on muistissaan evakkokertomuksia.
– Aamulla huomasimme, että kolmella ensimmäisellä vaatteita lajittelemaan tulleella on evakkotausta.
Toiminta on vastaus pelkoon
Paavalinkirkossa kastettu ja ripille päässyt Viola Kantola ei tunne pakolaisia tai turvapaikanhakijoita.
– Ei voi edellyttää, että tuntisi voidakseen auttaa. Silloinhan ei koskaan tutustukaan, hän toteaa.
Kantola tuli seurakunnan talkoisiin pakettiautolla.
– Arvoimme perheessä, kuka lähtee. Minulla oli aikaa ja ajokortti, joten minä sitten lähdin. Käsiä on usein, kuten nytkin, tarjolla, muttei pakettiautoa, hän sanoo.
Hänessä uutisointi Välimeren pakolaistilanteesta on herättänyt tuskaa ja ahdistusta.
– Myös kotimainen keskustelu on pelottavaa. Suomalaiset vaikuttavat niin ahdasmielisiltä, että kauhistuttaa.
Toisaalta monet miettivät, miten voisivat auttaa.
– Toiminta on keino vastata pelkoon.
Kaikenlaisten ihmisten asia
Pikkuruisen vauvan kanssa talkoisiin tullut Eija Saarikivi puhuu vastareaktiosta.
– Vastareaktio rasismipuheeseen, hän määrittelee.
– Ihmiset haluavat osoittaa konkreettisesti, että eivät ole samaa mieltä rasistien kanssa. Se on myös minun oma lähtökohtani auttamiselle. Haluan toimia enkä vain puhua.
Saarikivi toteaa, että ei ole yksin.
– Auttamishalu kuuluu ystäväpiirissä, jossa on monenlaisia ihmisiä. On hyvä, että auttamishalu ei ole vain yhden väestöryhmän asia.
Saarikivi toi keräykseen 15-vuotiaan poikansa vaatteita ja auton. Hän lähtikin kuskaamaan täyteen pakatulla tila-autolla vaatteita Kirkkonummelle vastaanottokeskukseen.
Hän aikoo jatkaa auttamista.
– Aina ei ole rahallisesti mahdollista, mutta nyt äitiyslomalla voin antaa aikaa.
Katja Syvärinen kertoo Facebookiin perustetusta ryhmästä nimeltä Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmä Kansan Uutisten Viikkolehdessä. Osta näköislehti