Renè Nybergin kirjasta Viimeinen juna Moskovaan löytyy niin dramaattista monikulttuurisuutta kuin eurooppalaista selviytymistarinaakin.

Silloinen Moskovan lähetystön avustaja Renè Nyberg joutui esimiehensä kanssa 1974 Moskovassa avaamaan lomalla olleen Jaakko Hallaman kassakaapin. Hän ehti nähdä alun suurlähettilään arviosta avustaja Nybergistä: ”mielenkiintoinen tapaus, äiti juutalainen mutta käynyt saksalaisen koulun”.

Nybergeillä vaiettiin äidin, helsinkiläiseen juutalaisperheeseen syntyneen Fanny Feigo (o.s. Tokazier) Nybergin juutalaisuudesta. Tämän perhe oli katkaissut välit tyttäreen, koska tämä rakastui kristittyyn Bruno Nybergiin ja meni tämän kanssa salakihloihin ja 1937 naimisiin.

Isä Meier raivosi, että tytär ”oli saattanut isänsä häpeään”. Hän tekaisi tyttärestä rikosilmoituksen, joka aiheutti Feigon pidätyksen kesken häämatkan. Meier sai jopa vankeustuomion Brunon uhkailusta ja Feigon vapaudenriistosta. Perhe luetutti elävälle tyttärelle synagogassa kaddishin eli hautajaisrukouksen.

Kommunismista tuli nuorten juutalaisten uskonto, kunnes sionismi tuli sen tilalle.

Feigo totesi isästään myöhemmin: ”uskontonsa vanki”. Hän kääntyi luterilaiseksi 1940. Poika sai nimen Renè – uudestisyntynyt. Feigo toteutti modernisaatiota murtautumalla suvun perinteiden kahleista modernin antamaan valinnan vapauteen.

Brunon oli Tokazierin veljeksiin yhdistänyt painonnosto. Välirikko tuli kun hän ihastui sisareen.

ILMOITUS

Isä Meier oli jäänyt Venäjän armeijasta Suomeen. Lähtömaa oli Valko-Venäjä. Hänen veljistään kaksi ja sisar muuttivat Pietariin, kaksi Riikaan ja yksi New Yorkiin.

Feigon perhe piti yhteyttä Riikaan, jonne Feigokin lähetettiin usein tutustumaan juutalaisiin sulhaskandidaatteihin. Hän muisteli: ”Elämä oli hyvää Riiassa”. Metropolissa kukoisti monikansallinen kosmopolitismi, puhuttiin saksaa, venäjää, ranskaa, jiddishiä. Latvialaisuus ei suurkaupunkilaisia juuri kiinnostanut.

Sitten Latvian juutalaiset jäivät Hitlerin ja Stalinin väliin.

Sota ja rautaesirippu erottivat perheet

Viimeinen juna Moskovaan lähti Riiasta 29.6.1941. Parin päivän päästä Hitlerin joukot marssivat kaupunkiin. Viimeiseen junaan ehtivät Feigon serkku ja rakas ystävä Mascha (o.s. Tukatsier) ja tämän aviomies Josef Jungman. He päätyivät evakkoon Kazakstaniin. Kaikki Riikaan jääneet Tukatsierit, muun muassa Maschan vanhemmat ja kolme pikkusisarta murhattiin. Latvian 95 000 juutalaisesta tuhoutui 90 000.

Maschalla ja Josefilla oli vaikeuksia evakossa Baltiasta tulleina ”porvareina”. He poimivat vesimeloneja kolhoosissa, kunnes viulunsoitto auttoi parempiin oloihin. Jungmanit palasivat sodan jälkeen Riikaan, ”tyhjiin asuntoihin”. Täälläkin oli hankaluuksia, mutta klassinen musiikki ja konservatorio pelastivat.

Sitten kosmopolitismin vastainen kampanja osui Jungmaneihin, jotka erotettiin konservatoriosta. Erityisesti kuuden päivän sota vahvisti juopaa valtaväestöön.

Niin Jungmanit muuttivat tilaisuuden tullen 1970-luvun alussa Israeliin. He eivät kuitenkaan viihtyneet siellä ”itämaisuuden” takia, vaan lähtivät Berliiniin, jossa Josef oli opiskellut konservatoriossa 1930-luvulla. Vanhat opiskelutoverit ottivat Josefin hyvin lämpimästi vastaan. Se ja kunnon eläke oli kuin sovitus natsien hirmutöistä.

Maailmansota ja rautaesirippu olivat erottaneet perheet, jotka eivät tienneet mitään toisistaan. Bruno Nyberg pääsi 1957 Maschaa tapaamaan tämän suureksi yllätykseksi. Suhteet palautuivat, kirjeenvaihto ja puhelutkin tulivat mahdollisiksi. Renè tapasi Josefin 1986 Berliinissä ja Maschan israelilaisen tyttären Lenan 2002 Helsingissä.

Kekkosen suojatti?

Renè Nyberg kasvoi välinpitämättömänä ja varsin tietämättömänä juutalaisuudesta. Hän kasvoi kekkoslaisuuteen, opiskeli venäjää ja meni töihin ulkoministeriöön. 1976 Leningradin yksinvaltias puoluejohtaja Grigori Romanov töksäytti hänelle vastaanotolla risteilijä Kirovin kannella: ”Ette ole suomalaisen näköinen”. Renè vastasi kylmäverisesti: ”Olen suomalainen”.

Kokeiliko Romanov suunnitellusti hänen heikkoa kohtaansa? Elimet tiesivät varmasti hänen epäilyttävän taustansa. Isän varjo kuitenkin auttoi ja neuvostoliittolaiset ehkä pitivät häntä Kekkosen suojattina.

Feigon leningradilainen serkku Hasija oli nainut orshalaisen insinöörin Semjon Kushnerin, joka rakensi sukellusveneitä. Tältä perheeltä yhteydet ulkomaalaisiin olivat ankarasti kiellettyjä. Sen 1936 syntynyt poika oli Joseph Brodskyn runoilijatovereita ja hänestä tuli yksi Leningradin merkittävimpiä runoilijoita. Renè sai kuulla tästä pikkuserkustaan 2002, mutta otti häneen yhteyttä vasta 2013.

Romanovin hampaissa

Runoilija Aleksandr Kushner oli 1975 joutunut Romanovin hampaisiin. Tämän tunnettu brutaali juutalaisvastaisuus oli avointa toisin kuin KGB:n hiipivä peitelty antisemitismi. Kusher oli kirjoittanut runon lumilakkia kantavasta Apollon patsaasta Pavlovskin puistossa:

”Se oli kokonaan lumessa, ja ajattelin, että missään ei Apollo ole edennyt niin pohjoiseen. Runossani Apollo ruumiillistaa venäläistä lumeen jähmettynyttä runoutta. Tämä on hyvin läpinäkyvä analogia – ja se suututti Romanovin. Runossahan kerrotaan, miten vaikeissa oloissa venäläinen runous elää.”

Vuosi sitten Kushner totesi kirjeessään, että venäläinen runous ”on ehkä maailman paras (runous) 20. vuosisadalla ja siksi se on oppinut voittamaan minkä hallan ja lumen tahansa.” Hänen säkeensä ”taivaan asujain ojentaa meille voiton palmun” vihjaa jopa järjestelmien väliseen kilpailuun.

Romanov kuitenkin raivosi: ”Ellei runoilija Kushnir (nimikin väärin) viihdy täällä, painukoon tiehensä.” Kushnerin pelasti vakituinen työpaikka – hän ei ollut irtolainen.

Käänsin runon Nybergin kirjaan ja totesin pikku nootissa sen saatteeksi, että tosiasiassa runo on isänmaallinen ja jopa Venäjä-keskeinen. Jos joku Ivanov olisi kirjoittanut sen, puoluepomo olisi taputellut häntä olkapäälle. Mutta juutalaisten oikeudeton asema salli politbyrokraatin kohdella Kushneria miten tahansa.

Kushner ei kuitenkaan halunnut tätä asiaa kaiveltavan. Jätin kommentin pois, kohtalon kolhiman runouden kunniavanhuksen toivetta ei voinut olla kunnioittamatta.

Pakotettuja aktiiviseen unohtamiseen

Entinen Moskovan ja Berliinin suurlähettiläs Renè Nyberg on eläköidyttyään ulkoministeriön rivistä paneutunut sukunsa vaiheisiin.

Kirja saa muistamaan, millaiseen salailuun ja aktiiviseen unohtamiseen kylmä sota pakotti meidät.

Vasemmistolaisessa työväenliikkeessä totuttiin kylmän sodan aikana perhesalaisuuksiin, joita tuotiin kaapista vasta neuvostojärjestelmän sorruttua. Oli Neuvostoliitossa kadonneita sukulaisia ja venäläisten aviopuolisoiden kärsimystarinoita. Mutta sama vaikenemisen laki ja naamioituminen ulottui meillä paljon laajemmalle.

Juutalaisilla onkin, mitä nostaa pakkounohduksesta. Ilja Ehrenburg uitti muistelmiinsa Ihmisiä, vuosia, elämää sitaatin puolalaiselta kommunistirunoilijalta Julian Tuwimilta: ”Ihmisiä ei yhdistä se veri, joka virtaa suonissa, vaan se, joka virtaa suonista”. Tämä meni läpi vain, koska Ehrenburgin ”toimittajat” eivät arvanneet, että juutalainen Tuwim viittasi tässä itse asiassa holokaustiin.

Venäjän keisarikunta oli maailman ylivoimaisesti suurin juutalaisvaltio. Jo Lenin kirjoitti, että juutalaiset ovat kaikkein edistyksellisin kansakunta, koska kaikissa maissa juutalaisten osuus edistyksellisissä ja työväenjärjestöissä ylittää selvästi heidän suhteellisen osuutensa väestöstä.

Bolshevismi antoi heille täydet kansalaisoikeudet ja auttoi asemiin, rakentamaan neuvostomaata. Kommunismista tuli nuorten juutalaisten uskonto, kunnes sionismi tuli sen tilalle Neuvostoliiton käännyttyä stalinismiin ja antisemitismiin.

Kohtalonhetkiä elivät toisen maailmansodan aikana muutkin pienet kansakunnat. Molotov ennusti Liettuan ulkoministerille kesäkuussa 1940, että pienet kansat häviävät tulevaisuudessa. Hän täsmensi: myös suomalaiset.

Renè Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015. 224 sivua.