Katselin osan sarjasta ”Suomen venäläiset täydelliset naiset”. Nähdäkseni, onko venäläisten naisten arvomaailmassa jotain eroa kaikkiin niihin kapitalistisen kulttuurin kasvattamiin täydellisiin naisiin, joita on haalittu ohjelmatyyppiin eri puolilta maailmaa. Kukut. Samaa bimboilua, bailausta ja shoppailua, samoja kauneusleikattuja, vahvasti meikattuja naamoja ja anoreksian partaalle laihdutettuja kroppia.

Keille näitä ohjelmia tehdään? Ei luulisi edes hädin tuskin murrosikään ehtineen pissiksen pitävän näitä naisia roolimalleinaan. Ehkä ne on tehty lähinnä äijille silmäniloksi ja vähättelevän naureskelun kohteeksi ja kompensaatioksi sille, että kotona häärää aivan toisenlainen naisihminen.

Telkkariviihdettä voi tietysti katsella camp-hengessä, rankkana parodiana, eikä sitä juuri muuna nykyisin voi katsoakaan. Mutta silti. Miksi tiedostavissa, feministisissä naispiireissä ei ole noussut mitään kritiikkiä tätä naisen halveeraamista kohtaan? Menneinä aikoina analysoitiin jopa sarjakuvien naiskuvat, mutta nyt saavat missikisat ja seksistiset hömppäohjelmat kukoistaa rauhassa. Chick lit eli ennen niin jyrkästi tuomittu romanttinen kioskikirjallisuus saa arvostusta jopa kulttuuripalstoilla.

Taantumassa naisen asema heikkenee. 1990-luvun laman aikana ilmestyivät baareihin topless-tarjoilijat ja stripparitelttoja pystytettiin maaseututaajamiinkin. Ainakin paljaat tissit on otettu taas mediassa esiin ravintolabisneksen vauhdittajana, strippareista en tiedä, mutta telkkari syytää solkenaan bimbo-ohjelmia.

Hallituksen avainministerit ovat miehiä, kaksi heistä niistä uskonnollisista arvomaailmoista, joista on vaikea löytää mitään sukupuolten välistä tasa-arvoa kunnioittavaa saati edistävää. Puolueissa naisten painoarvo ja näkyvyys tuntuu ainakin mediajulkisuudesta päätellen heikkenevän. Se heikkenee koko yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltio on ollut nimenomaan naisen ystävä, sen rakentaminen suurin ja merkittävin tasa-arvoteko itsenäisen Suomen historiassa. Mitä siitä mahtaa olla jäljellä seuraaviin vaaleihin päästäessä? 1990-luvun laman aikana porvarit halusivat naiset kotiin, jotta miehille riittää työpaikkoja. Eikö meillä ole sama suuntaus nytkin, kun subjektiivista päivähoito-oikeutta puretaan ja lapsiperheiden asemaa muutenkin heikennetään?

ILMOITUS

Palkkatasa-arvossa ei Tilastokeskuksen raportin mukaan ole edistytty. Naisten keskiansio on 825 euroa pienempi kuin miesten. Palkansaajien lisäksi meillä on suuri ja koko ajan kasvava itsensä työllistäjien joukko, joista enemmistö on naisia, taiteilijoita, eri alojen freelancereita ja yksinyrittäjiä. Tyypillinen ulkoistamisen kohde firmoissa on siivous, naisenemmistö silläkin alalla. Tilastokeskuksen mukaan 25–29-vuotiaista lähtien miesten palkat nousevat selvästi nopeammin kuin naisten. Tiedetään, että epäsuhta on vielä suurempi eläkkeissä. Sekä vanhusten että hoitajien enemmistö on naisia, joten hoidon kurjuus kohdistuu nimenomaan pienillä tuloilla kituuttaviin naisiin.

Keskiansio eli palkkojen keskiarvo ei anna täsmällistä kuvaa todellisuudesta. Tilastokeskuksen raporttia referoineen sanomalehti Karjalaisen tekstaripalstalla joku jo moitti palkkoja liian hyviksi. Moittijalta jäi huomaamatta, että noin 60 prosenttia palkansaajista ansaitsee keskipalkkaa vähemmän. Yleisin palkka Suomessa on 2 500 euroa eli yli 1 500 euroa keskipalkkaa pienempi. Kuka voi pitää sitä liian suurena?

Taiteilijan keskipalkaksi ilmoitetaan 3309 euroa, mitä se ei suinkaan vapailla taiteilijoilla ole. Heitä on kaikilla taiteen aloilla, eniten kuvataiteessa ja kaunokirjallisuudessa, joissa myös tulot ovat huonoimmat. Keskiarvo vääristää tässäkin todellisuutta. Jos lasketaan tulojen mediaani, siis ansiotulo, jonka ylä- ja alapuolella on yhtä paljon ammattia harjoittavia, saadaan ammattikirjailijoille ei kuukausi- vaan vuosituloksi noin 2 000 euroa. Tuloerot ovat huikeat vähiten ja eniten ansaitsevien välillä, todella hyvin ansaitsevien osuus tuskin on edes 10:tä prosenttia siitä 10 prosentista, joka pääsee parhaimmistoon yli 4 000 euron tuloillaan.

”Rikas rikasta rakastaa ja köyhä köyhää vihaa”, runoili Pentti Saarikoski. Taantuman aikana tämä totuus tulee näkyvästi esiin. Selkeimmin se tällä hetkellä näkyy suhteessa pakolaisiin. Sen mittaamattoman tragedian, joka muuttaa Eurooppaa ja koko maailmaa, pitäisi syvästi koskettaa myös suomalaisia. Mutta näyttää käyvän päinvastoin. Mitä hirveämpiä uutisia maailmalta kantautuu, sitä lujemmin vastustamme niitä velvoitteita, jotka Suomelle kansainvälisen yhteisön jäsenenä kuuluvat. Presidentti oli aivan oikeassa sanoessaan, että tarvitaan avointa keskustelua ja sen pohjaksi tietoa siitä, mitä ovat ne ihmiset, jotka meillekin ovat tulossa. Tietämättömät eivät ymmärrä, että nyt ei ole kysymys siitä, mitä me haluamme ja mitä emme halua. Kuka tätä maailmanlaajuista tragediaa haluaa, ei kukaan. Näemme suunnattoman hädän edessämme joka päivä, mutta vihapuhe vain yltyy, puhutaan ”elintasosurffareista” ja meuhkataan vastaanottokeskuksia vastaan.

Lama koventaa asenteita. 1990-luvun lamavuosina syntyi Joensuussa maankuulu, rasistinen ja väkivaltainen skiniliike. Sille ei osattu ensin tehdä mitään, sitten osattiin paljonkin. Kun liike sai laajeta, se alkoi kohdistaa väkivaltansa muuallekin kuin itärajan yli tulleisiin somalialaisiin. Kuten eräs humaani rikoskomisario sanoi: ”Ei tarvinnut olla kuin liperiläisen näköinen, kun tuli turpiin.”

Maahanmuuttovastaiset sanovat, että ihmisiä on autettava kotimaissaan, mutta samaan hengenvetoon he vaativat kehitysavun lopettamista. Jos maahanmuuttaja onnistuu saamaan töitä, hän vie meiltä työpaikat. Jos hän ei saa työtä, hän viettää ylellistä elämää kustannuksellamme. Sen, joka ei saa mistään mitään, on ruvettava kerjuulle, mutta silloin vaaditaan kerjäämisen kriminalisoimista. Vihapuheen logiikkaa on mahdoton ymmärtää.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.