Minna Kallinen

Suomen huippu-urheilijoilla on arvokisoissa mukana oma pappi, joka tarjoaa auliisti olkapäätään nojattavaksi niin murheen kuin ilonkin hetkellä.

Hän on kisapappi Leena Huovinen, ”siviilivirassaan” Helsingin yliopiston pappi. Irvileuat urheilijat ovat ristineet hänet paaviksi. Evankelisluterilaisella puolella näyttää olevan mahdollista sekin, mikä katolisuudessa on vielä perin kaukana.

Huovinen valittiin kisapapiksi vuonna 2004 ja on ehtinyt olla Suomen joukkueen mukana nyt kuusissa olympialaisissa ja useissa kymmenissä muissa arvokisoissa, viimeksi Falunin MM-hiihdoissa.

Mutta eivät paaviuden velvoitteet kisatapahtumiin rajoitu. Sen mukana tulee paljon muutakin. Joidenkin urheilijoiden kanssa yhteydenpito on miltei viikoittaista, ja mikä onkaan luontevampaa kuin kutsua paavi paikalle silloin kun tarvitaan pappi merkittäviin perhetapahtumiin.

Niinpä Huovisen työhuoneen seinällä Helsingin yliopiston uuden puolen alakerrassa on kuvakollaasi, josta on helposti noukittavissa muun muassa poikkeuksellisen juhlavan oloiset ja pukuiset Sami Jauhojärvi, Matti Heikkinen ja Hannu Manninen joko häissään tai lapsensa ristiäisissä.

Paavi tarjoaa hädän hetkellä paitsi olkapäätään myös majapaikan. Siitä on saanut nauttia myös Sami Jauhojärvi, joka kiitokseksi aikoi ensin imuroida vieraskämpän puhtaaksi mutta päätyi sitten valmistamaan aterian koko perheelle.

ILMOITUS

– Monista urheilijoista ja heidän perheistäänkin on näin tullut vähitellen hyviä ystäviä, Huovinen kertoo paavin ammattinsa luontaiseduista.

Tavallisia nuoria aikuisia

Kisapapin tehtäviä Huovinen hoitaa vuosittain 60–70 päivää, mikä isoissa kisoissa tarkoittaa luonnollisesti myös vuorokausia. Tunteja ei lasketa. Joskus aamiainenkin venähtää nelituntiseksi, kun juttukaverit pöydässä vaihtuvat koko ajan.

Ja mistä huippu-urheilijat sitten paavinsa kanssa haluavat keskustella?

Harvoin uskonasioista, paitsi ehkä välillisesti. Huovinen on huomannut, että sellaisetkin urheilijalle aivan luonnolliset kysymykset kuin että ”miksi juuri minulle kävi nyt näin”, niin hyvässä kuin pahassakin, kiertyvät usein alueelle, joka on ainakin sukua uskonnoille.

Mutta yleensä huippu-urheilijoita askarruttavat Huovisen mukaan aivan samat asiat kuin muitakin nuoria aikuisia: oma itsenäistyminen, parisuhde tai sen puute, perheen tilanne muuten vain…

– Ja kun joukkueeseen kuuluvat myös vaikkapa valmentajat, huoltajat ja hierojat, miltei jokaisessa kisassa tulee jollekin suruviesti kotoa. Tämä vaatii aina erityistä paneutumista.

Papin koulutus antaa Huovisen mielestä hyvät valmiudet ihmisten kohtaamiseen monessa erilaisessa tilanteessa. Kuolema on toki läsnä ammatissa mutta niin on myös syntymä ja kaikki muutkin iloiset ja surulliset asiat siinä välissä:

– Huippu-urheilijat elävät ison paineen alla. On mielestäni hyvä, että joku on paikalla katsomassa heidän elämäänsä vähän isommasta kuvasta ja vähän kuin ulkopuolelta siellä sisällä olevia.

On hyvä olla lähellä

Raskaat pettymykset ovat maallikon mielestä niitä hetkiä, joissa luulisi paavia eniten tarvittavan.

Vähän näin se on myös Huovisen mielestä. Kun urheilija on saattanut tehdä työtä suorituksensa hyväksi tuollaiset 12 vuotta ja mokaa sitten kunnolla kymmenen sekuntia kestävän kumparelaskunsa, se on tosi kova juttu, kuin pieni kuolema.

Ihmisillä on sata erilaista tapaa käydä tilanne läpi. Ensi alkuun ympärillä pörrää yleensä väkeä pilvin pimein, ja reaktio saattaakin tulla viiveellä:

– Silloin on hyvä, että joku on lähellä. Ihminen pyörittää päässään aika eksistentiaalisia asioita, eikä selviä vastauksia yleensä ole, Huovinen tiivistää kokemuksiaan näistä mustan murheen hetkistä.

Yksilölajeissa taakka tulee siitä, että urheilija katsoo pettäneensä paitsi valmentajansa ja sponsorinsa myös koko Suomen kansan. Se on toki raskas lasti, mutta Huovisen mukaan jonkinlainen suhteellisuudentaju yleensä säilyy. Ei olla sentään menossa köysinippu kainalossa hirteen, ja aika nopeasti ymmärretään, ettei kukaan kuollut eikä edes talo palanut.

Hieman yllättäen Huovinen kertoo huomanneensa, että joukkuelajeissa epäonnistuminen otetaan vielä vakavammin kuin yksilölajeissa:

– Se, että tuntee pettäneensä joukkueensa, tuntuu olevan kaikkein pahin juttu, Huovinen kertoo kokemuksistaan, jotka sai muun muassa Vancouverin olympialaisissa, kun Suomen jääkiekkojoukkue oli kokenut rökäletappion USA:lle.

Uutta matoa koukkuun

Isot kisat hajautuvat majoitus- ja suorituspaikkoineen jopa satojen kilometrien alueelle, joten kisapappi ei voi olla kaikkialla läsnä. Yleensä hän valitsee yhden keskeisen paikan ja on siellä palvelujaan tarjoamassa.

Ja se ei tarkoita suinkaan istumista pienessä huoneessa odottamassa, jos joku sattuisi koputtamaan oveen. Päinvastoin. Paavi liikkuu siellä missä muutkin, roudaa urheilijoita paikasta toiseen, seisoo ladun varrella huoltopisteessä varasauvat kainalossa tai juottomuki kädessä. Ja jos ohi hiihtäisi joku nykypäivän Marjo Matikainen ja karjaisisi ”havuja perkele”, niin Huovinen olisi varmaan ensimmäisenä niitä heittämässä niin pappi kuin onkin.

Niin. Hän yrittää auttaa siellä missä voi. Ja tietenkin jakaa niin surut kuin ilotkin. Ei häntä nimittäin suinkaan muisteta vain silloin kun tarvitaan apua. Paavi halutaan yleensä välttämättä mukaan myös palkintojen jakoon ja myös juhla-aterialle sen päälle.

– Ilo on niin iso, että siitä riittää kyllä jaettavaa, Huovinen tuumaa.

Sitä paitsi urheilijan surussa ja ilossa on ainakin yksi yhteinen piirre, hän huomaa. Se on se, että molemmat pitää unohtaa mahdollisimman nopeasti. Urheilija on tasan niin hyvä tai huono kuin hänen viimeisin suorituksensa, joten uutta matoa on ruvettava pujottamaan koukkuun mahdollisimman nopeasti rajunkin tunnemyrskyn jälkeen.

Ei ainoastaan rahasta

Huippu-urheilu on läpikotaisin kaupallistunutta show’ta, jossa taiteilijoiden kärsimystäyteisen elämän ainoana motiivina ovat mahdollisimman muhkeat euro- ja dollaripinot.

Ei se Huovisen mielestä noin mene kuin aivan poikkeustapauksissa. Yksilöurheilulajeissa ei juuri kukaan, lukuun ottamatta ehkä kourallista muutaman huippusuositun lajin kaikkein kirkkainta maailmantähteä, voi pitää urheilu-uraansa koko elämän kattavan ansaintalähteenä. Ainakin Suomen mittakaavassa tilanne on Huovisen mukaan se, että parhaimmillaankin urheilija voi ansaita urheilutyöllään sen verran, että pystyy huoleti jatkamaan treenaamista ja hankkimaan elantonsa lahjojensa ja voimiensa mukaan. NHL:n, formuloiden ja ammattigolfin rahat ovat tästä todellisuudesta kaukana.

– Parhaimmillaan meidän urheilijamme saavat työllään tämänhetkisen toimeentulonsa, mutta rikastumiseksi sitä ei voi kutsua. Ani harva elää siitä ajatuksesta, että uran jälkeen ei muuta työtä teekään. Miltei jokaisella on opiskelupaikka ja suunnitelma B uran jälkeistä elämää varten. Sitähän vaatii jo urheilun tukijärjestelmämmekin, Huovinen kertoo.

Moni maallikko luulee, että huippuja kismittää kovasti ainakin se, että kovin moni nuorison suosima riento täytyy jättää kokematta, kun elämä pyörii vuosikaudet raskaan harjoittelun, levon ja ruokailun triangelidraamaa.

Huovisen mukaan tämä on toinen yleinen harhaluulo.

– He ovat aivan tosissaan kun sanovat, etteivät ole jääneet mistään paitsi. Eivät he ole kokeneet mitään sellaista, jota ilman tuntisivat nyt jäävänsä. Heidän elämänsä on ollut urheilu. Se on sama juttu kuin joku sanoisi minulle, että ”Chilessä on ihanaa”. Minä vastaisin, että ”Vai niin. Enpä ole ollut. Mutta kuule mene sinä Etelä-Afrikkaan. Siellä olen ollut ja siellä on tosi kivaa.”