Rosino

Portugalin imperiumi

Portugali oli eurooppalaisista siirtomaaimperiumeista pitkäikäisin: sen voi katsoa alkaneen Ceutan valloituksesta vuonna 1415.

1400-luvun loppuun mennessä portugalilaiset olivat onnistuneet ohittamaan Hyväntoivonniemen ja avaamaan meritien Intiaan. Vuonna 1500 portugalilaiset saapuivat nykyiseen Brasiliaan.

Portugalin siirtomaita olivat myös Itä-Timor, Goa ja Macao.

Guinea-Bissaulle myönnettiin itsenäisyys vuonna 1974.

Vuosi 1975: Mosambik itsenäistyi 25.6., Kap Verde 5.7., São Tomé ja Príncipe 12.7. sekä Angola 11.11.

ILMOITUS

Kap Verdellä sekä São Tomé ja Príncipessä ei käyty aseellista taistelua.

Portugalin Afrikan siirtomaissa alkoi sissisota 1960-luvun alussa. Angola, Mosambik ja Kap Verden sekä São Tomén ja Príncipen saarivaltiot itsenäistyivät 40 vuotta sitten.

Kap Verden ja Guinea-Bissaun yhteinen itsenäisyysliike sai alkunsa 1950-luvulla. Silloin perustettiin näiden maiden itsenäisyyspuolue, Partido Africano para a Independência da Guiné e Cabo Verde eli PAIGC. Puolue toimi maan alla, ja sen johtoon kuului Amílcar Cabral. Portugalissa opiskelleesta Cabralista tuli yksi merkittävimmistä Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelleista hahmoista.

Itsenäisyyspuolue pyrki tavoitteeseensa rauhanomaisin keinoin. Käännekohta ajoittuu vuoteen 1959. Silloin Bissaun kaupungin satamatyöläiset järjestivät lakon. Portugalin salainen poliisi PIDE tukahdutti mielenilmauksen kovin ottein ja surmasi yli 50 työläistä. Tapahtuma tunnetaan Pidjiguitin verilöylynä.

Verilöylyn seurauksena PAIGC:n johto päätti ryhtyä aseelliseen taisteluun siirtomaavaltaa vastaan. Mosambikissa liikehdintä alkoi samoihin aikoihin. Vapautusrintama Frelimoa (Frente de Libertação de Moçambique) johtivat protestanttien parissa kasvanut Samora Machel ja sosiologi, Yhdysvalloissa tohtoriksi väitellyt ja YK:ssa työskennellyt Eduardo Mondlane.

Ensimmäiset aseelliset yhteenotot kuitenkin puhkesivat Angolassa. Vuoden 1961 helmikuussa Angolan vapautusrintama, Movimento Popular pela Libertação de Angola eli MPLA, organisoi hyökkäyksen vankilaan. Tarkoituksena oli vapauttaa mielipidevankeja. Reilun viikon kuluttua eräs toinen itsenäisyysliike hyökkäsi valkoisten tilanomistajien ja heidän työntekijöidensä kimppuun Angolan pohjoisosissa.

Kyseessä ei ollut pelkkä itsenäisyystaistelu, vaan luta de libertação, vapaustaistelu. Tavoitteena ei ollut pelkästään poliittisen itsenäisyyden saavuttaminen, vaan laajempi irrottautuminen siirtomaavallan ikeestä sen moninaisine ulottuvuuksineen pakkotyöstä väkivalloin tukahdutettuihin työtaisteluihin, rasismiin sekä paikallisten kulttuurien ja historian kieltämiseen.

Keskeisten itsenäisyysliikkeiden tavoitteena oli myös sosialistisen yhteiskunnan luominen.

Portugali takertui kaukaisiin provinsseihin

António de Oliveira Salazarin vuonna 1926 alkaneessa diktatuurissa Portugalin siirtomailla oli tärkeä rooli, ja niistä pidettiin kiinni kynsin ja hampain. Toisen maailmansodan jälkeen Portugaliin alkoi kohdistua paineita. Niihin reagoitiin muuttamalla lähestymistapaa siirtomaihin ennen kaikkea sanojen tasolla. 1950-luvun alussa laista karsittiin viittaukset siirtomaaimperiumiin ja siirtomaihin. Siirtomaista tuli merentakaisia provinsseja ja Portugalista monelle mantereelle levittäytynyt, ”harmoninen ja yhtenäinen valtio”.

Käytännössä asiat pysyivät ennallaan. Assimilaatiota eli siirtomaiden asukkaiden opettamista ja kannustamista portugalilaisille tavoille korostettiin. Assimiloidun statusta anottiin, ja sen saattoi saada vasta, kun oli osoittanut asuvansa ja elävänsä kuten portugalilaiset, osaavansa kirjoittaa ja lukea sekä liittynyt katoliseen kirkkoon. Mondlane kirjoitti, että assimiloidut afrikkalaiset olivat usein ”sivistyneempiä” kuin siirtomaissa asuvat portugalilaiset.

Tueksi uuden lähestymistavan luomisessa Portugali otti myös brasilialaisen sosiologin Gilberto Freyren teoriat lusotropikalismista. Lusotropikalismin ydin on ajatus siitä, että portugalilaiset eivät olleet varsinaisia siirtomaaherroja, vaan valloittamiinsa kansoihin veljellisesti suhtautuvaa väkeä. Oman historiansa – Portugalissa esimerkiksi elettiin kauan rinnakkain arabien kanssa – sekä maan lämpimän ilmaston vuoksi he sopeutuivat teorian mukaan helposti uusiin, trooppisiin ympäristöihin.

Merkkinä sopeutuvuudesta ja ennakkoluulottomuudesta pidettiin muun muassa rotujen sekoittumista. Käytännössä se tosin oli usein seurausta portugalilaisten miesten paikallisiin tyttöihin ja naisiin kohdistuneesta hyväksikäytöstä.

Samoin alleviivattiin sitä, että Portugalin olisi vastuullista pysyä siirtomaissa ja olla keskeyttämättä siellä aloitettua ”sivilisointityötä”. Cabral piti absurdina esimerkkinä rasismista ja kolonisoitujen kulttuurien kieltämisestä Salazarin väittämää, jonka mukaan Portugalilla ei ollut siirtomaita, vaan merentakaisia provinsseja.

Tavoitteet laajempia kuin vain itsenäisyys

Pitkiksi ja verisiksi äityneet taistelut paljastivat, miten kaukana todellisuudessa oli lusotropikalismin myötä luotu myytti veljellisestä yhteiselosta. Sotia käytiin yli 10 vuotta, ja Portugalista lähetettiin joukoittain nuoria miehiä taistelemaan ”merentakaisille” alueille Angolaan, Mosambikiin ja Guinea-Bissauhun.

Siirtomaissa vapautusrintamiin liittyneet saivat paitsi aseellista, myös poliittista koulutusta. Mosambikissa Machel painotti uuden, vallankumouksellisen ihmisen luomista, mikä tapahtuisi kolonialistiset arvot hylkäämällä. Toisaalta hän myös vaati Mosambikin eri kansojen perinteisten arvojen hylkäämistä. Machelin mukaan nekin perustuivat epätasa-arvolle.

Taistelussa olivat mukana myös naiset. Mosambikissa sankarin asemaan nousi nuorena sairauteen kuollut Josina Machel, Samora Machelin vaimo, joka kirjoituksissaan kertoo vapaustaistelun tasa-arvoisuudesta ja sen mahdollistamasta naisten emansipaatiosta.

Guinea-Bissaussa naistenpäivää vietetään Titina Silán kunniaksi. Hän nousi jo 18-vuotiaana merkittävään asemaan vastarintaliikkeessä johtamis- ja organisointikykyjensä vuoksi.

Taistelua käytiin myös kulttuurin saralla. Cabral näki, että juuri kolonisoitujen kulttuurin kieltämällä siirtomaahallinto pystyi pitämään asemansa. Taistelurunous, poesia de combate, nähtiin osana vallankumousta, ja monet taistelijoista, kuten Angolan tuleva presidentti Agostinho Neto, tunnettiin myös runoilijoina. Taistelurunoudessa kerrottiin kolonialismin julmuudesta, taisteluista ja niissä myös hahmoteltiin tulevaa vapautta ja yhteiskuntaa.

Vapaustaistelu kietoutuu Portugalissa vallinneen diktatuurin loppumiseen. Laajempi päämäärä oli sama sekä Portugalin maan alla tai maanpaossa diktatuuria vastaan taistelleilla että Afrikan siirtomaiden vapaustaistelijoilla. Cabralin lisäksi niin Neto kuin Mondlanekin olivat opiskelleet Portugalissa, ja Portugalista käsin myös rekrytoitiin väkeä vastarintaliikkeisiin.

Cabral huomautti, miten siirtomaiden asukkaisiin kohdistuva sorto oli Portugalin hallitsevan luokan, kapitalistisen porvariston, työtä. Cabralin mukaan sama luokka käytti hyväkseen myös Portugalin kansaa. Ja sama luokka oli muiden maiden vastaavien yhteiskuntaluokkien kanssa imperialistisen ylivallan takana. Tarrafalin vankileirillä Kap Verdellä oli vankeina niin portugalilaisia kuin siirtomaidenkin aktivisteja – mukaan lukien Agostinho Neto.

Toisaalta esimerkiksi Mosambikissa portugalilaiset siirtomaaherratkin junailivat maalle itsenäisyyttä. Maasta oli määrä tulla itsenäinen, mutta valkoisten hallitsema, kuten naapurimaa Etelä-Afrikka.

Siirtomaasodat vaikuttivat diktatuurin loppumiseen

Aseelliset vapaustaistelut päättyivät Portugalin Neilikkavallankumouksen myötä 25. huhtikuuta 1974. Sen toimeenpani Portugalin armeijan upseerien muodostama liike, ja sitä suunniteltiin siirtomaissa.

Viime aikoina Portugalissa on havahduttu pohtimaan Afrikan vapaustaistelun ja sen tärkeimpien ajattelijoiden osuutta diktatuurin loppumiseen Portugalissa. Tämäkin kielii siitä, miten siirtomaavallan poliittisesta päättymisestä huolimatta kolonialismin jatkumoiden, kuten eurosentrisyyden, purkaminen on käynnissä edelleen.

Virallisia itsenäistymisjuhlia vietettiin vuonna 1975 – Angolassa 11.11, Mosambikissa 25.6., Kap Verdellä 5.7. ja São Tomén ja Príncipen saaristossa 12.7. Guinea-Bissaulle oli myönnetty itsenäisyys jo edellisenä vuonna.

Konfliktit jatkuivat kuitenkin Angolassa, jossa puhkesi heti itsenäistymisen jälkeen aina vuoteen 2002 jatkunut sisällissota. Mosambikissa vuonna 1977 alkanut sisällissota kesti vuoteen 1992.

Itsenäisyyttä juhlittiin ilman Cabralia ja Mondlanea, portugalinkielisen maailman vapaustaisteluiden merkittävimpiä ajattelijoita. Mosambikin Eduardo Mondlane murhattiin vuonna 1969. Hän avasi kirjepommin, jonka lähettäjänä pidetään Portugalin PIDE-poliisia.

Amílcar Cabral murhattiin vuonna 1973. Arvellaan, että murha oli PIDE:n järjestämä, vaikka muitakin teorioita on esitetty. Titina Silá kuoli 30-vuotiaana portugalilaisten hyökkäyksessä matkalla Cabralin hautajaisiin.

Portugalin imperiumi

Portugali oli eurooppalaisista siirtomaaimperiumeista pitkäikäisin: sen voi katsoa alkaneen Ceutan valloituksesta vuonna 1415.

1400-luvun loppuun mennessä portugalilaiset olivat onnistuneet ohittamaan Hyväntoivonniemen ja avaamaan meritien Intiaan. Vuonna 1500 portugalilaiset saapuivat nykyiseen Brasiliaan.

Portugalin siirtomaita olivat myös Itä-Timor, Goa ja Macao.

Guinea-Bissaulle myönnettiin itsenäisyys vuonna 1974.

Vuosi 1975: Mosambik itsenäistyi 25.6., Kap Verde 5.7., São Tomé ja Príncipe 12.7. sekä Angola 11.11.

Kap Verdellä sekä São Tomé ja Príncipessä ei käyty aseellista taistelua.