Suomalaisessa politiikassa on vaivihkaa tapahtunut iso muutos. Puolueen puoluejohtajaksi ja pääministeriksi ei enää välttämättä nousta pitkän linjan kautta, vaan niihin tehtäviin tullaan usein jostain sivusta tai jopa politiikan ulkopuolelta. Jutta Urpilaisen puheenjohtajatien katkaissut Antti Rinne on esimerkki sivustahyökkääjistä, ja Juha Sipilä taas kuuluu muilta elämänalueilta politiikkaan siirtyneisiin. Niin erilainen hänen taustansa ja tähänastinen uransa on, että media on hänen kohdallaan yhä vieläkin äimän käkenä.
Ehkä eniten hämmennystä pääministeri Sipilässä on herättänyt edeltäjästä Alexander Stubbista täysin poikkeava tyyli, jolla hän otti vastaan vaalivoiton ja kokosi hallitusta. Politiikka on nimittäin mitä suurimmassa määrin tyylilaji. Aatteet ja ideologiat eivät ole toki mihinkään kadonneet, mutta ne puetaan nykyään uusiin, usein kiivaastikin vaihteleviin kuoseihin. Siitä olivat jo loisto-esimerkkejä niin Urpilainen kuin Stubbkin.
Sipilän johtaman keskustapuolueen vaalivoittoa luonnehdittiin konservatiivisuuden paluuksi. ”On kotiin tulon aika”, vakuutettiin jo puolueen kunnallisvaalimainosten ryijykuvissa. Voitto tulikin kotiin, mutta silti voi hyvällä syyllä kysyä, että missä se koti on. Ei kepu petä aina, vaan pikemminkin käsitykset keskustapuolueesta usein pettävät pahasti.
Keskustapuolue on nimittäin luonteeltaan ja tyyliltään huomattavasti modernimpi puolue kuin on tapana ajatella. Se oli pitkän aikaa ainoa puolue, jolla oli sananmukaisesti ruohonjuuriin asti yltävä vankka organisaatio. Se osasi myös käyttää muita paremmin hyväkseen uudenlaista kampanjointia ja modernia mainontaa. Uranuurtaja siinä oli Urho Kekkonen, joka harjoitti presidentinvaaleissa ensimmäisenä amerikkalaistyylistä läpi koko maan kulkevaa motorisoitua vaalityötä. Ei ihme, että hänen edeltäjänsä presidentti J. K. Paasikivi moista populismia päiväkirjassaan paheksui.
”Onko maallamme malttia vaurastua?”, kyseli Kekkosen vuoden 1952 kuulu kirja. Se tulee mieleen Juha Sipilän puheista ”luottamuksesta” ja ”yhteiskuntasopimuksesta”. Molempia yhdistää myös yli puoluerajojen yltävä halu modernisoida koko Suomi. Kekkonen taltutti kosket ja vanhat puolueänkyrät, Sipilä purkaa byrokratiaa ja rakentaa uutta uljasta digi-Suomea.
Aika näyttää tuleeko Sipilästä maalle uusi sävyisämpi Kekkonen, mutta sitä odotellessa kannattaa kiinnittää huomiota juuri siihen viileän kylmäpäiseen tapaan, jolla hän ottaa politiikan teon. Aivan niin politiikan teon, sillä Sipilä ei tunnu lainkaan politikoivan sanan perinteisessä mielessä. Hän välttelee kaikkia aatteellisia julistuksia, joihin kuuluu myös keskustapuolueen perinteinen alkiolaisuus ja maahenkisyys. Aika vaikeaa oli muuten saman puolueen Kekkostakaan kuvitella auran varteen.
Tekevänä poliitikkona Sipilä ei ole kuitenkaan Paavo Väyrysen kaltainen maaninen tahtohahmo, vaan nojaa insinöörijärkeen. Taloudesta Sipilä puhuu paljon, muttei siitäkään ihan totuttuun tapaan, sillä hänellä on selvästi ymmärrystä myös reaalitaloutta kohtaan. Juuri se kaikki vetoaa myös muuten keskustapuoluetta vieroksuneisiin kaupunkilaisiin. Ei puolue yhä vieläkään ole tullut Helsinkiin, mutta se on sitä vastoin valloittanut maan.
Ehkä parhaiten Sipilän tyyliä on luonnehtinut blogissaan Jukka Kemppinen. Hänen mielestään paljon puhuttu ”iterointi” ja ”implemointi” eivät ole mitään sen kummempaa kuin jakolaskua. ”Se on hyvä ja koeteltu tapa”, Kemppinen huomauttaa. ”Ellei päätöstä ala löytyä, heitetään puolet porukasta pellolle. Ellei sitä löydy vieläkään, heitetään taas puolet. Kyllä tulos alkaa häämöttää, kun jäljelle jääneet huomaavat, että äitikin siellä kotona odottaa, ja ruoka olisi uunissa.”
Kekkosta on nyttemmin tullut tavaksi luonnehtia tylysti itsevaltiaaksi, mutta sitä osuvampi nimitys voisi olla radikaali. Orimattilan UKK-arkistosta on löytynyt kirjailija Matti Kurjensaaren kirje, jossa hän luonnehtii osuvasti ystävänsä radikaalisuutta:
”Olet raskaista tunnesidoksista vapaa radikaali, rationalisti, pragmaatikko. Ja tunnet harrastusta kaikkea muuttuvaa, kaikkea liikettä, dynamiikkaa kohtaan. Et ole staattisen tilan mies, Sinut nähdään aina siellä, missä yhteiskunta pyrkii muutosta kohti. Ja Sinussa on opportunistia aina sen verran kuin tässä kuvattu asiantila edellyttää.”
Tuossa saattaisi olla avain myös Sipilän politiikkaan. Hän on radikaali keskustalainen. Myös maailmalta sille löytyy yllättäen mallia ja esikuvia. Radikaalia keskustaa tarkoittavia käsitteitä alkoi nousta esiin 1900-luvun lopulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Aluksi se ilmeni epämääräisen monimuotoisena, mutta vähitellen ”sentrismi” sai eri ajatushautomoiden suojissa selkeämmän kuosin.
Radikalismi tarkoittaa sentrismille ennen muuta eri instituutioiden uudistamista ja ongelmien käytännöllistä ratkaisua. Se on illuusioista riisuttua idealismia, joka lainaa hyväksi katsomiaan ideoita niin vasemmalta kuin oikealtakin. Marilyn Fergusonin mielestä kyse ei silti ollut keskitien, vaan pikemminkin kokotien näkymästä. John Avlonin mukaan radikaalissa keskustassa yhdistyy tiukka talouskuri, yhteiskunnallinen suvaitsevaisuus, common sense ja joskus erikoisia muotoja saava riippumattomuus.
”Kaikki tulee Kaliforniasta”, heitti aikoinaan Lasse Lehtinen. Tai jossei sieltä, niin sitten Texasista. Moni muistaa ehkä vielä meilläkin paljon huomiota herättäneen miljardöörin Ross Perotin, joka pyrki parikin kertaa Yhdysvaltain presidentiksi. Hän oli yksinäinen susi, joka asemoi itsensä juuri radikaaliin keskustaan. Perot ajoi ensimmäisenä liittovaltion budjetin tasapainottamista ja vastusti Persianlahden sotaa, mutta jäi ilman valitsijamiehiä ja varmisti sen kautta voiton presidentti Bill Clintonille.
Englannissa konservatiivien hallitukseen vuonna 2010 mukaan tullut liberaalidemokraattien johtaja Nick Glegg niin ikään julisti puolueensa edustavan radikaalia keskustaa. ”Vasemmistolla on pakkomielle valtiosta ja oikeisto palvoo markkinoita”, hän linjasi. ”Mutta me liberaaleina luotamme ihmisiin. Vastustajamme yrittävät hajottaa meitä vanhanaikaisilla vasemmisto- ja oikeistoleimoilla. Mutta me emme ole sen enempää vasemmistoa kuin oikeistoakaan. Meidän politiikkamme on radikaalin keskustan politiikkaa.”
Englantilainen lehti The Economist on oivallinen näyteikkuna siihen missä maailmalla mennään. Se on myös monien suomalaisten poliitikkojen ja päättäjien Raamattu. Vuonna 2012 se päätyi julistamaan edustaneensa aina sitä mitä voisi kutsua radikaaliksi keskustaksi. ”Tarvitaan uudenmuotoista radikaalia keskustalaista politiikkaa tarttuaksemme epätasa-arvoon taloudellista kasvua häiritsemättä”, se täsmensi vielä pääkirjoituksessaan.
Salon.com -verkkolehden Michael Lindin mielestä lehti näissä linjauksissaan oli palannut klassisen liberalismin syntyaikoihin, jolloin vapaakaupan julistettiin olevan ”Jumalan kansainvälinen laki”. Lindin mielestä lehden nimi voisi itse asiassa olla ”Victorian Economist”.
Muutakin kritiikkiä radikaali keskustalaisuus on saanut osakseen. Ei ole yllättävää, että se tulee vasemmalta. Englantilainen kirjailija, politiikan kommentoija Tariq Ali puhuu uudessa kirjassaan ”äärikeskustasta”, joka on noussut eri maissa esiin uusliberalismin alta. Se tukee Alin mukaan Yhdysvaltojen sotia ja hyökkää omien kansalaistensa kimppuun vyönkiristyspolitiikalla. ”Maailmalla puhutaan äärivasemmistosta ja äärioikeistosta, mutta tämän päivän ainoa todellinen vaara on äärikeskusta”, Ali jyrähtää.
Ehkä parhaiten Sipilän radikalismia luonnehtii se kritiikki, jonka hän sai äskettäin osakseen vihreiden uudelta keskisuomalaiselta kansanedustajalta Touko Aallolta. Mielenkiintoista siinä on se, että Aalto pitää yhtenä esikuvanaan keskustan veteraania Mauri Pekkarista.
Aallon mielestä Sipilä teki virheen muotoillessaan yhteiskuntasopimuksen jo ennen kuin hallitus oli muodostettu. ”Tehdään tällainen giljotiini, sisilialainen tarjous, josta ei voi kieltäytyä”, Aalto totesi Helsingin Sanomissa. ”Minkä takia hallitus ei voinut mennä ilman tätä 1,5 miljardin kiristysruuvia neuvotteluun tasapuolisena kumppanina? Minkä takia?”
Aallon käyttämä sana ”kiristysruuvi” edustaa muutakin kuin tavanomaista poliittista retoriikkaa, sillä se kuvaa varsin hyvin Juha Sipilän radikaalia keskustalaisuutta, jossa totuttu politiikan kulku jo ikään kuin etukäteen pysäytetään.
Mieleen tulee väistämättä presidentti Kekkosen vuonna 1975 tekemä niin ikään radikaali veto. Öljykriisi ja kansantalouden kasvun hidastuminen olivat nostaneet työttömyyttä jyrkästi. Niinpä kun hallitusta ei muuten saatu syntymään, presidentti ilmoitti ”runnaavansa kokoon” enemmistöhallituksen maaherra Martti Miettusen johdolla. Hän nimitti sitä ”kansallisen hätätilan hallitukseksi”, jonka etummainen tehtävä oli työllisyyden turvaaminen. Puolueille hän jätti neljä päivää aikaa päättää osallistumisestaan siihen.