Lehtikuva/Louisa Gouliamaki

Pintaa syvemmältä

Kreikan kriisi ei tullut yllättäen – kriisi on kytenyt koko tämän vuosituhannen ajan, eikä missään tapauksessa ole nykyisen päähallituspuolueen Syrizan syytä.

Kreikka on kuulunut Euroopan ja Venäjän dominoiman Euraasian väliseen harmaaseen vyöhykkeeseen muun Balkanin, Ukrainan ja Turkin ohella. Näiden maiden yleinen pyrkimys on ollut liittyä EU:hun. Kreikka onnistui tässä ensimmäisenä, suurelta osin maan sotilaspoliittisen merkityksen vuoksi.

Kreikan talous ei sen sijaan kehittynyt paljoakaan. Merenkulku on Odysseuksen ajoilta lähtien ollut Kreikan bravuurinumero ja vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Kreikan laivanvarustajat olivat maailmankuuluja. Kun presidentti John Kennedy murhattiin, hänen leskensä Jacqueline säilytti tavallaan korkean asemansa siirtymällä laivanvarustaja Aristoteles Onassisin puolisoksi.

Mutta merenkulku on kansainvälinen elinkeino, laivat kulkevat nykyään vaikkapa Liberian mukavuuslippu perässään, omistus on siirtynyt veronpakomaahan, vaikkapa Sveitsiin, ja laivanvarustaja asuu jossain kansainvälisen kaupan keskuksessa, vaikkapa Lontoossa. Kreikkalainen miehistö on aikoja sitten vaihtunut filippiiniläiseen. Kreikan valtio ei hyödy merenkulusta verojen tai muiden tulojen muodossa kovin paljon. Sen sijaan äveriäiden laivanvarustajien olemassaolo on luultavasti vaikuttanut kielteisesti maan sosiaaliseen ja poliittiseen elämään.

Merenkulun rinnalle kehittyi uudeksi vahvaksi elinkeinoksi ainoastaan turismi. Teollisuus on sen sijaan kestänyt huonosti kilpailun EU-maiden kanssa.

ILMOITUS

Euroaluetta perustettaessa Kreikka ei olisi täyttänyt jäsenyyden edellytyksiä, valtion velka oli 99 prosenttia BKT:stä. Maailman suurimman investointipankin Goldman Sachsin avulla Kreikka kuitenkin pystyi manipuloimaan tilastoja siten, että valtionvelka vaikutti todellista pienemmältä. Tämä tapahtui johdannaissopimusten avulla, ilmeisesti samanlaisilla, jotka vahvasti vaikuttivat USA:n asuntoveloista johtuvaan kriisiin 2007–2008. Perusongelma olikin sama: pankit tyrkyttivät lainoja myös maksukyvyttömille ottajille.

Yhdysvaltain entinen työministeri Robert Reich kirjoitti pari viikkoa sitten kolumnin, jossa hän kuvaili Goldman Sachsin Kreikalle järjestämän salaisen 2,8 miljardin euron lainan. Laina oli monimutkaisten johdannaisten avulla muunnettu kotimaiseksi saatavaksi, käyttäen fiktiivistä vaihtokurssia.

Tämän vuonna 2001 sovitun lainan tuloksena noin 2 prosenttia Kreikan valtiovelasta hävisi näkyvistä ja Kreikka pääsi euroryhmään. Valtiovelan osuus BKT:stä oli edelleenkin paljon suurempi kuin suositeltu 60 prosenttia, mutta osuutta oli kuitenkin saatu laskemaan, ja tämä riitti. EU:n virallisena tavoitteenahan oli, Maastrichtin sopimuksen mukaan, saada kaikki jäsenmaat yhteisen valuutan piiriin.

Kreikan velkaa hoitavan viraston silloinen johtaja kuvasi myöhemmin sopimusta ”hyvin seksikkääksi jutuksi kahden syntiä tekevän välillä”. Goldman Sachsin palkkio tästä sopimuksesta oli 600 miljoonaa euroa. Pankin näistä neuvotteluista vastaavan osaston johtaja oli Lloyd Blankfein, joka myöhemmin nousi pankin ylimmäksi päälliköksi.

Palkkion suuruus kuvastaa Kreikan ahdinkoa, mutta sen ohella kreikkalaiset eivät pystyneet ennakoimaan sovittujen valuuttajohdannaisten arvon vaihteluita. Varsinkin syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat vaikuttivat sen verran kansainvälisiin rahaliikkeisiin, että tämän piiloerän arvo vuonna 2005l oli noussut 2,8 miljardista euroa peräti 5,1 miljardiin. Kreikka onnistui siinä tilanteessa lukitsemaan velan 5,1 miljardiin. Vastapuolena oli silloin Goldman Sachs Internationalin toimitusjohtaja Mario Draghi, nykyään Euroopan Keskuspankin, EKP:n, pääjohtaja.

Marraskuussa 2009 Goldman Sachs teki Kreikalle uuden tarjouksen, joka olisi siirtänyt Kreikan terveysjärjestelmän velkojen takaisinmaksua kauas tulevaisuuteen. Kreikka ei kuitenkaan tällä kertaa tarttunut tarjoukseen.

Kolme kuukautta myöhemmin Kreikan velkakriisi räjähti julkiseksi ja laajeni muualle. Tunnettu taloushistorian professori Niall Ferguson kirjoitti helmikuussa 2010: ”Tämä alkoi Ateenassa. Nyt se leviää Lissaboniin ja Madridiin. Mutta olisi vakava virhe olettaa, että nyt laajeneva valtionvelkakriisi rajoittuisi vain euroalueen heikompiin talouksiin. Tämä ei ole ainoastaan Välimeren alueen tai maatalousmaiden ongelma. Tämä on läntisen maailman valtiontalouden ongelma.”

Raha- ja talousliiton, Emun, säännöt eivät salli EU:n, sen jäsenvaltioiden tai EKP:n Kreikan avustamista tällaisessa tilanteessa, ellei sitä nyt voisi katsoa Jumalan aiheuttamaksi, kirjoitti Ferguson todeten tämän jälkimmäisen vaihtoehdon poissuljetuksi. Emussa devalvaatio ei ole mahdollinen, ei myöskään löydy hänen mukaansa mekanismia, jolla Kreikka voisi erota euro-alueesta. Nyt viisi vuotta myöhemmin Saksa ja Suomi ilmeisesti katsovat löytäneensä sellaisen takaportin.

Ferguson näki silloin kolme mahdollista vaihtoehtoa:

• Äärimmäisen tiukka valtiontalouden alijäämän supistuminen kolmestatoista prosentista kolmeen prosenttiin BKT:sta kolmessa vuodessa.

• Kreikan valtionvelan takaisinmaksun lopettaminen kokonaan tai osittain – siis jonkinlainen konkurssi.

• Velkajärjestely, Saksan johdolla. Tämä tie valittiin saksalaisten ehdotuksesta.

Tässä vaiheessa muodostettiin Troikka, johon kuuluivat EU ja sen euroryhmä, EKP sekä kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Se järjesteli uusia lainoja vanhojen lainojen maksamiseksi ja laati Kreikalle tiukkoja ohjeita valtion menojen leikkaamiseksi ja erilaisten uudistusten läpiviemiseksi.

Tästä eteenpäin Troikka ohjasi Kreikan talouden kehitystä. Pitää kuitenkin muistaa myös Goldman Sachsin vaikutus tämän tilanteen syntymiseen ja ylipäänsä rahapoliittiseen kehitykseen läntisessä maailmassa. Pankki on ollut keskeisesti kehittämässä alan uusia välineitä, kuten ne johdannaiset, jotka veivät suureen talouskriisiin 2007–2008. Siinä yhteydessä USA:n veronmaksajien oli pakko pelastaa myös Goldman Sachs uhkaavalta vararikolta.

Tässä yhteydessä pankilta on ollut hyötyä niistä entisistä johtajistaan, jotka ovat siirtyneet USA:n valtionhallinnon huippuvirkoihin, esimerkiksi valtiovarainministerit Robert Rubin ja Henry Paulson. Italiassa Mario Draghi on toiminut keskuspankin johtajana ja Mario Monti pääministerinä. Englannissa Mark Carney on toiminut keskuspankin pääjohtajana ja hän johtaa myös G20-ryhmän työtä rahatalouden vakauksen puolesta.