Lehtikuva/Angelos Tzortzinis

Horisontti

Poliitikkojen juhlapuheissa Suomen liittyessä Emuun, EMU ja euro olivat menestystarina vailla vertaa. Toisin kävi.

Emuun liittymisen piti nostaa EU-maat kasvuun, vakauteen, poistaa työttömyys ja tehdä siitä maailman kilpailukykyisin maanosa. Nyt kuusi kriisivuotta myöhemmin se herättää lähinnä myötähäpeän tunnetta.

Myös valtionvarainministeriö (VM) oli varauksetta rahaliiton takana. Nyt sieltäkin on kuulunut soraääniä. VM:n vakausyksikön neuvotteleva virkamies Seppo Tiihonen on tehnyt 150-sivuisen selonteon, joka kriittisyydessään saattaa euron kymmenvuotisjuhlien suitsutuksen ja suitsuttajat suoraan sanottuna naurettavaan valoon.

Esimerkiksi kriisimaa Kreikan pankit ovat pääomaltaan kolme kertaa vahvempia kuin Suomessa, kertovat talousprofessori Paul De Grauwe ja tutkija Yuemei Ji tarkastelussaan: Strong Governments, Weak Banks.

Raportti tilittää peittelemättä, että rahaliittoon meneminen perustui pelkästään toiveajatteluun ja monenlaisiin harhakuvitelmiin. Kun ei alussa ymmärretty laittaa pankeille minkäänlaisia suitsia, on nyt jälkikäteen ongelman ratkaisemiseksi perustettu vuoden 2014 lopussa pankkiunioni. VM:n virallinen kanta oli senkin takana.

Epäilevänä kriitikkona oli tuolloin VM:n rahoitusmarkkinoiden johdosta vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt tohtori Peter Nyberg. Hän on ottanut esille rahaliiton tärkeimmät uudet riskit ja luottamusharhat, jotka VM:n raportti jättää käsittelemättä.

Pankkiunionin on tarkoitus siirtää kriisipankkien pelastamisen taakka veronmaksajilta pankeille itselleen. Taakan siirto perustuu pankeilta ennalta koottavaan kriisirahastoon ja siihen, että vastaisuudessa kriisipankkien tappioita on tarkoitus sälyttää entistä enemmän riskisijoittajien kontolle.

ILMOITUS

Nybergin mukaan kahdeksan vuoden aikana kerättävä 55 miljardin kriisinratkaisumekanismi riittää korkeintaan parin keskikokoisen pankin pystyssä pitämiseen, mutta seuraavassa järjestelmäkriisissä siitä ei ole mihinkään. Samoin seuraavassa euroalueen laajuisessa pankkikriisissä sijoittajien pääomapako on sitä nopeampi, mitä kauemmin viranomaisilta kestää taas kumota sijoitusriskit.

Nybergin mukaan on harhaluulo, että EKP:n uusi valvontavirasto estäisi uusia pankkikriisejä ja säästäisi veronmaksajia kriisin kustannuksilta. Meneillään oleva kriisi on hänen mukaansa osoittanut, että EKP ja eivätkä muutkaan EU:n virastot tunnista kriisejä sen paremmin kuin muutkaan.

Kriisi on osoittanut myös, että EKP ja komissio ovat tiukan paikan tullen valmiita tukemaan pankkeja julkisella tuella ja siksi pankkien keinottelu ja yhä suurempi riskinotto jatkuu – ja pankkien koko sekä pelastuspakettien koko vain kasvaa.

Nybergin mukaan seuraava kriisi tulee taas yllätyksenä ja kun se tulee, “se on taas samanlaista sähläämistä kuin tähän saakka”. Siinä eivät poliitikkojen mainostamat “niskalenkit” ja “palomuurit” auta. Pankkiunionissa sijoittavavastuu on täyttä harhaa.

Pankit toimivat katteettomien lupausten varassa

Saksalaispankki Deutsche Bankin ekonomistit Thomas Mayer ja Markus Jaeger ovat esittäneet pankkiunionin tilalle tyystin toisenlaista ratkaisua.

Ekonomistikaksikon mukaan osittaisvarantojärjestelmästä olisi luovuttava ja siirryttävä pankkijärjestelmään, jossa talletussuojan turvaamat talletukset olisivat aidosti turvallisia. Osittaisvarantojärjestelmän tilalle tulisi täysvarantojärjestelmä sataprosenttisella varantovaatimuksella.

Pankkien keinottelu johdannaismarkkinoilla loppuisi ja samalla pankkien ja valtioiden välinen kohtalonyhteys. Nyt pankkijärjestelmä pyörii pelkän uskon, toivon ja katteettoman luottamuksen varassa.

Järkyttävin esimerkki EU:n taustavaikuttamisesta oli, kun vuoden 2008 kärjistyneen finanssikriisin yhteydessä EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso esitti kriisin selvittämiseksi perustettavaksi ”riippumattoman asiantuntijaryhmän”, jonka piti keksiä keinot päästä ulos finanssikriisistä.

Lobbausryhmät saivat ryhmän mieleisekseen. Ryhmä koostui kahdeksasta ”puolueettomasta asiantuntijasta”.

Valituksi tulivat: 1. Jacques de Larosière (lobbausjärjestöjen puheenjohtaja ja pankkien salaseura Group of Thirty jäsen). 2. Rainer Masera (konkurssiin menneen Lehman Brothersin johtaja). 3. José Peréz Fernandez (espanjalainen pankkiiri, BBV). 4. Otmar Issing, (Goldman Sachsin neuvonantaja). 5. Rudiger Schultz, (uusliberalistinen taloustieteilijä). 6. Callum Mc Garthy, (entinen Barcleys pankin johtaja). 7. Laszek Balcerowicz (Puolassa toteutetun talouden ”shokkiterapian” isä). 8. Lars Nyberg, (ruotsalainen veroparatiisien hyväksikäytöstä, rahanpesusta ja lahjonnasta epäilty TeliaSoneran entinen toimitusjohtaja).

Huomionarvoista on, että tähän ”viisasten ryhmään” ei oltu kelpuutettu yhtä ainutta pankkien valtaa ja pankkien pyramidihuijausta kritisoinutta taloustieteilijää. Puolet ryhmästä oli finanssikriisin aiheuttaneita amerikkalaisia pankinjohtajia!

Pankkikriisiä voisivat hoitaa esimerkiksi seuraavat talousasiantuntijat: Paul Krugman, Joseph Stiglitz, James K. Galbraith, Randal Wray, Leigh Skene, Nuriel Roubini, Charles H. Ferguson, jne.

Pankeilla heikot tappiopuskurit

Euroalueen pankkien kaikista noin 17 000 miljardin euron talletuksista arviolta puolet on talletussuojan turvaamia. Sitä suurempia talletuksia ja muuta riskipitoista rahoitusta pankeilla on EKP:n tilastojen mukaan yhteensä 24 500 miljardia euroa.

Euroopan pankeilla ei ole tappioiden vastaanottamiseen kykeneviä aitoja tappiopuskureita, kuten oikeaa osakepääomaa, likimainkaan sen vertaa kuin piilevien tappioiden sulattamiseen tarvittaisiin. EU-pankeilla on oikeaa omaa pääomaa vain 2 – 3 prosenttia tasearvosta.

Suomalaisten pankkien vakavaraisuuden on uskoteltu olevan eteläisten kriisimaiden pankkeja paljon paremmassa tilassa. Totuus on kuitenkin päinvastainen.

Esimerkiksi kriisimaa Kreikan pankit ovat pääomaltaan kolme kertaa vahvempia kuin Suomessa, kertovat talousprofessori Paul De Grauwe ja tutkija Yuemei Ji tarkastelussaan: Strong Governments, Weak Banks.

Euromaiden heikoimmat pankit ovat Suomessa koska Suomen valtion rahoitusasema on poikkeuksellisen hyvä. Silloin voi nojata kriisin sattuessa valtion kykyyn pelastaa pankit kuten 90-luvun lopussa tapahtui.

Suomen pankkien todellinen vakavaraisuus on tutkijoiden mukaan noin vain neljä (4 %) prosenttia, vaikka se esimerkiksi Finanssivalvonnan soveltaman virallisen laskentakaavan mukaan on lähemmäs 15 prosenttia.

Pankkimaailman kohtalokkaimpia uudistuksia on ollut vakavaraisuusvaatimusten sitominen kaikkien saatavien asemesta niin sanottujen riskipainotettujen saatavien määrään. Pankit ovat saaneet viranomaisilta luvan määritellä itse omien saataviensa riskipitoisuus ja näin ollen myös oman pääoman vähimmäisvaatimuksensa.

Tällaisissa “suhmuroinneissa” suomalaispankit ovat olleet nokkelia. Riskipitoisia saatavia oli vielä vuoden 2000 lopun taseessa Nordealla 60 prosenttia ja OP-Pohjolalla 70 prosenttia. Vuonna 2013 riskisaatavia oli Nordean taseesta enää vähän yli 30 prosenttia ja OP-Pohjolan taseesta noin 35 prosenttia. Loppu on kirjanpidollisesti “riskitöntä”.

Nordean velkavipu vuonna 2000 oli 19-kertainen ja nyt 23-kertainen. OP-Pohjolalla vastaavat luvut 9-kertainen ja nyt 13-kertainen. Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos on tainnut unohtaa jotakin, kun hän on hehkuttanut suomalaisten pankkien olevan täysin riskittömiä.