All Over Press

Omituiset poliittiset aatteet, jotka olivat muhineet Euroopan kulttuurin pohjilla, nousivat Hitlerin mukana pintaan, ja sanat muuttuivat teoiksi. Työkaluina käytettiin rotuhygieniaa ja arjalaista estetiikkaa. Miksi näin kävi?

”Kansallissosialistisen vallankumouksen suurin voitto on, että se on kyennyt liittämään riveihinsä maan kulttuurieliitin ja luomaan sen eetillisestä rikkaudesta toimivan sosiaalisen voiman”, kirjoitti Arvi Kivimaa innoittuneesti kuvitetussa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (1942). Kirja käännettiin saksaksi vuonna 1944 nimellä Europaeische Dichterreise durch Deutschland, johon on lisätty graafisia piirroksia rakennuksista ja maisemista.

Kivimaa otti osaa Weimarin runoilijapäiviin lokakuussa 1941 ja julkaisi matkateoksensa heti tuoreeltaan seuraavana vuonna. Sittemmin teatterin humanistiksi kutsutun kirjoittajan mukaan tällä kuvitetulla pikku teoksella on ”henkilökohtaisen tunnustuksen luonne”.

Tuo eräänlainen initiaatiomatka päätettiin ”eurooppalaisen humanismin kuolemattomassa kaupungissa Weimarissa, ja Kivimaa todisti, että Uusi Eurooppa on henkinen voima, joka nykyhetken kärsimyksistä rakentaa sillan parempaan, inhimillisempään tulevaisuuteen”.

Kun professori V. A. Koskenniemi kirjoitti Adolf Hitlerin kirjasuomennoksesta Uuteen Suomeen maaliskuussa 1941, hän aloitti mammuttiesittelynsä: ”Teos, sellainen kuin Adolf Hitlerin Mein Kampf, ei ole enää kirjallinen merkkitapaus, se on kappale maailmanhistoriaa.” Koskenniemen mukaan ”se valtava tahto, joka on saanut ilmaisunsa Hitlerin elämäntyössä, on alkuilmiö, anteliaan luonnon lahja.”

Kumpikin suomalaiskirjoittaja puhuu goetheläisestä humanismista ja eurooppalaisista kulttuuriarvoista. Weimar oli tuon humanismin sydän.

ILMOITUS

Kun nyt tarkastelemme tuota natsiajan fasismin humanisointiyritystä taiteentutkijan Minervan pöllön näkökulmasta eli iltahämärissä tutkimme sitä, mikä jo on tapahtunut. On pakko etsiä selitystä sille, miksi kaikki oikein pääsi tapahtumaan.

Filosofian tohtori Jyri Vuorinen on teoksensa Estetiikan klassikoita esipuheessa kirjoittanut, että yksi tapa tehdä mennyttä ajattelua nykylukijalle ymmärrettäväksi olisi upottaa se ympäristöönsä eli ”muuhun ajatteluun, talouden, politiikan, tieteen yms tilaan”. Eli tutkittavasta ajankohdasta voitaisiin sanoa, että silloin ja silloin oli luontevaa korostaa ykseyttä kauneuden ehtona kun hallitusmuotokin oli tiukan hierarkkinen.

”En ole yleensä lähtenyt tälle tielle, koska tarkoitukseni ei ole herättää lukijan myötätuntoa menneisyyden mielettömyyksiä tai yksipuolisuuksia kohtaan.”

Kulttuurintutkijat kuitenkin joutuvat usein lähtemään tälle tielle – ja nimenomaan siksi, ettei tärkeitä ydinasioita sivuutettaisi, vaan että niihin osattaisiin suhtautua kriittisesti. Natsismia on vaikea määritellä poliittisin termein, koska sen syvimmät vaikuttimet tulivat politiikan ulkopuolelta.

Peter Cohenin ansiokkaassa televisiodokumentissa Tuomiopäivän arkkitehtuuri osoitetaan, että nuo vaikuttimet olivat suuressa määrässä esteettisiä. Niiden päämääränä oli luoda väkivalloin kauniimpi maailma. Tässä esseessäni referoin tuon dokumentin esteettistä dimensiota ja tarkastelen kysymyksiä, jotka mietiskelyn kuluessa nousevat esiin.

Puhtaus ja uhrit

Olavi Paavolainen kirjoitti jo teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana kansallissosialistisen kulttuurin esteettisestä vaikuttavuudesta ja sen pelottavasta voimasta. On kuitenkin ihmeellistä, miten sokeasti kirjailijat ja taiteilijat viehättyivät natsikultista. Ja miksi juuri he? Olihan natsiterrori ajanut maasta älymystöä 30-luvun alusta lähtien, sortanut taiteen vapauden puolestapuhujia ja modernin taiteen etujoukkoa, polttanut kirjoja. Suomessakin julkaistiin tuoreeltaan 1933 teos Ruskea kirja, jossa on kattava esitys natsien ”sotaretkestä kulttuuria vastaan”.

Vainottujen kirjailijoiden listalla oli muun muassa nobelisti Thomas Mann, joka myöhemmin joutui lähtemään Yhdysvaltoihin. Kirjan mukaan natsit eivät milloinkaan antaneet Mannille anteeksi sitä, että hän kerran nimitti heidän puoluettaan ”ajan turmiollisimmaksi hylkytavaraksi”.

Koskenniemi ja Kivimaa vetosivat Goetheen, kuten muutkin ”weimarilaiset humanistit”. Myös Mannille Goethe tuli ajankohtaiseksi, kun saksalaisen yhteiskunnan antihumanistiset tendenssit näyttivät yhä vastustamattomalla voimalla ruokkivan päätään nostavan fasistisen liikkeen valtavirtaa.

Mutta ihmishalveksunnan aikakaudella Goethestä tuli eräänlainen uhri – natsit julistautuivat röyhkeästi Goethen laillisiksi jälkeläisiksi. Mann kirjoitti Schopenhauer-esseessään 1938, että antihumanismin nimessä tehtyjä aatteita voidaan pitää myös ”humanistisena kokeena”, jolla testataan ja lujitetaan humanismia.

Mutta pian kävi ilmi, että on aivan eri asia tehdä tällaisia kokeita ajatusleikkien tasolla filosofiassa ja kirjallisuudessa kuin elävässä elämässä. Antihumanismi muuttui ajatuskokeesta todellisuudeksi ja jokapäiväiseksi käytännöksi natsien käsissä. Kulttuuriperinnöstä näytti sikiävän vain barbariaa. Fasistit esittävät Nietzschen oppi-isäkseen.

Mann huomauttaa Nietzsche-esseessään, että tämä on kuin rohkea vuoristokiipeilijä, joka onnettomuudekseen joutuu sellaiseen loukkuun, ettei pääse enää ylös eikä alas.

Estetismiä ja barbariaa

Nietzschen maailma on esteettinen. Mannin kritiikin mukaan tällaisesta asenteesta seuraa helposti estetismin ja barbarian liitto, haltioituminen ”kauniin ja julman” edessä. Se, mikä Nietzschellä oli vain mahdollisuus ja eräänlainen ”humanismin koe”, muuttui saksalaisessa fasismissa karmeaksi todellisuudeksi.

”Jotta tämä ei toistuisi, on Mannin mukaan ymmärrettävä, että esteettinen maailmankatsomus on elämään vastuullisesti suhtautuvan moraalisen maailmankatsomuksen antipodi. Elämän vastakohta ei ole etiikka, kuten Nietzsche väittää, vaan estetiikka. Nietzschen mukaan taide ei paljasta totuutta vaan luo illuusion. ”Meillä on taide, jotta totuus ei meitä tuhoaisi.”

Cohenin televisiodokumentin mukaan olennaista on, että natsien unelmana oli luoda maailmaan kauneutta puhtauden ja uhrien kautta. Natseilla oli pelastussanoma tuhoon tuomitulle maailmalle. Ikuinen hämärä uhkasi laskeutua maan päälle. Natsit uskoivat tietävänsä, mistä onnettomuus johtui, ja sitoutuivat torjumaan sen. Puhdistuneena ja rappiolta säästyneenä nousisi uusi Saksa, voimakkaampana ja ihanampana kuin koskaan.

Rotu esteettisenä normina

Hämärä ajattelu, omituiset poliittiset aatteet, jotka olivat muhineet Euroopan kulttuurin pohjilla, pulpahtivat Hitlerin mukana ja siirtyi sanoista tekoihin ja muunsi estoitta järjettömät aatteet hirveäksi todellisuudeksi. Työkaluna käytettiin rotuhygieniaa ja arjalaista estetiikkaa työmotiivina.

Natsien ideaalina ollut arjalaisrotu oli fiktiivinen kehitelmä vailla biologista perustetta. Mutta natsien estetiikka oli yksinkertainen: rotu muodosti esteettisen normin.

Kansallissosialistinen ideologia kytkeytyi nietzscheläisväritteisen ”elämänfilosofian” irrationalismiin ja uskoi, että myytti ilmaisee jotain alkuperäisempää ja elinvoimaisempaa kuin järki. Alfred Rosenbergin aikoinaan laajalti tunnetun ja levinneen teoksen mukaisesti saksalainen fasismi esittelikin ajatteluaan ”20. vuosisadan myyttinä”: henki on toissijainen, sen on alisteinen ”veren voimille”, alitajuisille vaistoille, myytille. Natsien myytinpalvonta oli sovellus siitä jo Nietzschellä esiintyneestä ajatuksesta, että elämä ei voi rakentua muulle kuin illuusiolle.

Se tietenkin merkitsi paluuta barbariaan ja rationaalisten ja humanististen perinteiden hylkäämistä. Natsismissa valtio muodosti kokonaistaideteoksen, jota kannatteli arjalainen myytti, rotuajattelu ja taidekultti. Hitlerin mielestä tuho oli taiteen ylevin aihe. Innoituksen näkyihinsä hän oli saanut etupäässä Richard Wagnerilta.