Politiikan tutkija Rauli Mickelsson Turun yliopistosta näkee heikkoja signaaleja EU:n kuripolitiikan murtumisesta vasemmistopuolueiden, kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemoksen, nousussa. Näiden nousu saattaa muuttaa Euroopassa vallitsevaa uusliberalistista sykliä.
– Saattaa olla, että tulevaisuudessa syntyy uusi sykli. Eletään murroskohdassa: saatetaan päästä vaihtoehdottomuuden tilasta, Mickelsson toteaa.
Esimerkkinä hän mainitsee eduskuntavaalien alla käydyn talouspoliittisen keskustelun, jonka hän arvioi poikenneen edellisten eduskuntavaalien aikaisesta keskustelusta. Tuolloin retoriikka perustui välttämättömyyteen ja vaihtoehdottomuuteen.
Kansalaisjärjestöt on ajateltava liittolaisina, vaikka ne toimivat omalla sarallaan.
Nyt elvytyspolitiikka haastoi leikkauspolitiikan. Moni taloustutkija, kuten Markus Jäntti, Pertti Haaparanta ja Lauri Holappa, puolusti elvyttävää talouspolitiikkaa. Puolueista vasemmistoliitto vaati yksiselitteisemmin elvyttävää talouspolitiikkaa. Näissä vaatimuksissaan puolue jäi yksin.
Politiikan tutkijan Tuija Parvikon arvion mukaan oikeistolaisessa hegemoniassa niin elvytyspolitiikka kuin vasemmistolaisen nousun merkit pyritään kyseenalaistamaan. Hän arvelee nousussa olevan Podemoksen joutuvan vastaavasti kohteeksi, kuten Syriza vaalivoittonsa jälkeen. Kreikan vaalien jälkeinen poliittinen tilanne kuvaa vaihtoehtoisen politiikan tekemisen vaikeutta.
– Kreikan on ollut vaikea toimia eurooppalaisessa poliittisessa kontekstissa ja EU:ssa. Saksassa Angela Merkelin toiminta Syrizaa vastaan on ollut suorastaan murskaavan aktiivista. Elvytyspolitiikkaa yritetään stigmatisoida, Parvikko toteaa.
Parvikon mukaan suomalaisessa julkisuudessa on vaikea esittää vaihtoehtoja, mutta hiljaakaan ei voi jäädä odottelemaan trendin kääntymistä.
Vaihtoehdottomuuden haastaminen on selkiyttänyt puolueiden välisiä eroja. Politiikan tutkijan Erkka Railon mukaan puolueiden erot etenkin ääripäiden – kokoomuksen ja vasemmistoliiton – välillä ovat kasvaneet. Oikeisto – vasemmisto -akselilla kokoomus on siirtynyt ideologisesti oikealle ja vasemmistoliitto, mutta myös jossain määrin SDP vasemmalle.
Tämä haastaa myös suomalaisen konsensuspolitiikan. Vaalien alla vasemmistopuolueet eivät vaalikeskustelussa ja julkisuudessa nousseiden kantojen perusteella tuntuneet mahtuvan samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa, kuten vielä tapahtui 90-luvun puolivälissä Paavo Lipposen tai 2011 vuoden Jyrki Kataisen hallituksessa.
Eriytyminen työntää ihmisiä eri todellisuuksiin
Yhteiskunnallinen eriytyminen haastaa politiikkaa, ja etenkin vasemmiston poliittinen kannatus on ollut laskusuunnassa jo pitkään. Syitä koko vasemmiston heikkoon tilaan on haettu. Mitään viisasten kiveä, jolla politiikan suunta käännettäisiin, ei ole löydetty.
Vasemmiston tilaa on selitetty hyvinvoinnin ja koulutustason lisääntymisellä sekä globalisaation, uusliberalismin ja EU-politiikan vahvistumisella. Myös populististen puolueiden on arvioitu syöneen liikkumatilaa vasemmistopuolueilta eri puolilla Eurooppaa, kuten myös Suomessa perussuomalaisten nousun myötä on tapahtunut.
Perussuomalaiset ovat houkuttaneet etenkin sosiaalidemokraattien konservatiivisia miesäänestäjiä. Duunaripuolueena itseään profiloivan perussuomalaisten kannattajakunta oli edellisissä vaaleissa vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajia varakkaampaa, mutta heikommin koulutettua. Perussuomalaisten kannattajia yhdistää maahanmuutto-, globalisaatio- ja EU-vastaisuus sekä eliittien kritiikki.
Perinteisen oikeisto – vasemmisto -jaon rinnalla puolueita voi jakaa arvoliberaaleihin ja -konservatiiveihin. Tämä jako näyttää olevan tärkeä myös äänestäjille. Arvoliberaali puheenjohtaja Alexander Stubb on työntänyt konservatiivisia kannattajiaan hakeutumaan perussuomalaisten ja keskustan suuntaan.
Vasemmistossa taas vasemmistoliitto painottuu arvoiltaan liberaaliksi puolueeksi, mikä näkyy puolueen kannattajakunnan nuorentumisena ja naisistumisena. Kannattajakunnan uusiutuminen on pitänyt puolueen kannatuksen suhteellisen tasaisena, joskin laskevana. Näissä vaaleissa tapahtui tavanomaista suurempi notkahdus.
Myös eriarvoistumisen lisääntyminen määrittää poliittista kiinnittymistä. Mickelssonin mukaan puolueissa ei ole välttämättä huomattu, että osa ihmisistä ei pysty samaistumaan mihinkään tarjolla olevaan identiteettiin, kuten työntekijöihin, virkamiehiin tai hoitotyöhön. Työelämä on muuttunut voimakkaasti; 90-luvun laman jälkeen on paljon puhuttu prekariaatista.
– Hyvätkin tyypit ovat joutuneet pyörimään työllistämistöissä, apurahoilla, koulutuksessa ja erilaisissa tilapäistehtävissä. Koko elämää hallitsee tilapäisyys. Tämä ei ole kuitenkaan nostattanut juuri yhteiskunnallista manifestaatiota, vaikka halutaankin vakituista työtä. Ihmiset elävät ehkä yksin omassa todellisuudessaan, Mickelsson pohtii.
Myös tuloerojen jatkuva kasvu 2000-luvulla – pientä poikkeusta lukuun ottamatta – ajaa ihmisiä erilaisiin todellisuuksiin, joita poliitikot eivät välttämättä tunnista. Railon mukaan Suomessa on luokkayhteiskunta, vaikka siitä ei puhutakaan. Koulutuserot, työn sisältö, erilaiset työajat, työn jatkuvuus ja tuloerot jakavat ihmisiä eri kokemusmaailmoihin.
– Peruskoulut ovat samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Esimerkiksi Turun keskustan ja vaikkapa Lausteen tai Runosmäen koulut poikkeavat toisistaan maahanmuuttajataustaisten lasten määrissä. Terveydenhuollossa ja terveyskeskuksissa käyvät eri ihmiset. Osa pääsee vapaasti matkustamaan ja liikkumaan, kun toisille tämä on mahdotonta, Railo kuvailee.
Mickelsson muistuttaa, että kokoomus on omissa poliittisissa linjauksissaan aika ajoin puolustanut ja pitänyt hyvänä tuloerojen kasvua. Tuloerot on nähty yrittämisen moottorina ja kannustavan ihmisiä työn tekoon, vaikka suomalaiset ovat halunneet pienentää tuloeroja. Tuloerojen kasvattaminen on vaarallista politiikkaa: se heikentää ihmisten keskinäisiä yhteyksiä.
Kansalaisyhteiskunta, vasemmiston liittolainen
Edustukselliseen demokratiaan uskotaan kansainvälisesti arvioiden – äänestyslukujen valossa – vielä edelleen melko vahvasti. Perinteiseen politiikkaan ja puolueisiin kohdistuu kovaa arviota, ja etenkin pienituloiset, vähäisemmän koulutuksen omaavat ja heikossa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat jättävät äänestämättä.
Mickelssonin arvion mukaan puolueiden kritiikki oli nykyistä kovempaa 80-luvun lopussa, jolloin vasemmistoliitto ja vihreät perustettiin. Kritiikki puolueita kohtaan oli kovaa, ja liike ja puolue nähtiin vastakkaisina.
Puolueet ovatkin menettäneet pelitilaa kansalaisliikkeille ja muulle suoralle osallistumiselle. Hän ottaa esimerkin Turusta. Aikaisemmin kouluissa toimivat poliittisesti valitut johtokunnat, mutta opetuslautakunnan päätöksellä niiden tilalle tulivat vanhempainyhdistykset.
– Ihmiset toimivat ja kommunikoivat keskenään, ja puolueet ovat häipyneet. Aikaisemmin myös liikkeet olivat monesti sidoksissa puolueisiin, Mickelsson toteaa.
Parvikko näkee kansalaisjärjestöt pikemminkin vasemmistoliiton liittolaisina kuin kilpailijoina. Esimerkkinä hän mainitsee Suomen luonnonsuojeluliiton, joka haastoi ehdokkaat vaalien alla sitoutumaan ympäristöasioihin. Vihreät ja pääosin vasemmistoliittolaiset ehdokkaat, ja muista puolueista vain satunnaisia ehdokkaita allekirjoitti sitoumuksen.
– Kansalaisjärjestöt on ajateltava liittolaisina, vaikka ne toimivat omalla sarallaan eivätkä aja kaikkia vasemmistoliiton tavoitteita, Parvikko sanoo.
Parvikko perääkin kaksoisstrategiaa: toisaalta puoluekulttuurissa pitää taata jatkuvuus, mutta samalla tarjottava mahdollisuus tarttua yksittäisiin asioihin.
Yksi vahva puolueita haastava ilmiö on nettipolitikointi, jota Mickelsson kuvaa refleksiiviseksi, yhteen asiaan reagoivaksi politiikaksi. Asioihin tartutaan ja keskustelua voidaan käydä hyvinkin aktiivisesti, mutta se saavuttaa nopeasti huippunsa ja tyrehtyy.
Sosiaalisessa mediassa on myös vaaransa: samanmieliset keskustelevat keskenään omassa kuplassaan, ja kuplan ulkopuolinen elämä jää vieraaksi. Parvikon mukaan sosiaalisella medialla on oma roolinsa, mutta se ei pysty korvaamaan muita yhteydenpidon ja toiminnan muotoja.
Sosiaalisessa mediassa yhteydenpito on vuorovaikutteista toisin kuin median – vahvimpana televisio – välityksellä tapahtuva yhteydenpito kannattajiin ja äänestäjiin. Mickelsson arvioi, että kaikkia sosiaalisen median mahdollisuuksia ei ole vielä käytetty eikä niitä edes osata vielä arvioida.
– Puolueet voisivat kehittää avoimia keskusteluyhteyksiä, solmukohtia, joissa voitaisiin keskustella ongelmista avoimesti sulkematta ketään pois, Mickelsson sanoo.
Feminismille ja ympäristölle tilaa
Parvikko haluaisi vasemmistoliiton korostavan feminismiä. Mielikuva puolueessa on näkyvien naispoliitikkojen ja naisehdokkaiden myötä muuttunut. Myös myös moni nuori mies tunnustautuu feministiksi. Puolueen teemat, hyvinvointivaltio, perustulo, hoivarakenteiden nostaminen, kilpailuvaltiokritiikki, ovat kohdillaan naisten näkökulmasta.
– Vasemmistoliitto tarjoaa muutakin kuin palkkatyöraatamista, aikaa perheelle ja vapaalle, Parvikko toteaa.
Hän pitäisi nykyistä kovempaa meteliä rakenteellisesta epätasa-arvosta: edelleen naisten euro on kahdeksankymmentä senttiä.
– Jotain on muuttunutkin, sillä nuorten miesten halukkuus vanhempainvapaaseen on lisääntynyt. Poliittisin keinoin pitäisi vahvistaa, että miesten kannattaa jäädä vanhempainvapaalle. Myös niin sanottujen naisten ja miesten alat pitäisi saada houkuttaviksi, jotta näihin hakeutuisi sekä nuoria naisia että miehiä.
Parvikko korostaa myös punavihreyden merkitystä puolueelle. Ympäristöpolitiikka ei voi olla vain nousukauden politiikkaa. Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa ajaudutaan helposti työpaikkojen ja ympäristön vastakkainasetteluun.
– Nuorille punavihreys on luontevaa eikä työtä ja ympäristöä aseteta vastakkain, Parvikko sanoo.