Kuva elokuvasta

Marzia unelmoi opiskelemisesta, työstä ja vapaudesta. Afganistanissa tällaiset unelmat ovat naiselle vallankumouksellisia. Kirsi Mattila teki unelmista elokuvan.

Hän on nuori, hyvin kaunis ja hyvin rohkea. Hän on matkustanut Suomeen jo toista kertaa, vaikka matkustamista ja ulkomaalaisten kanssa seurustelemista ei katsota hyvällä.

Afganistanilainen Marzia on tehnyt muitakin rohkeita tekoja, kuten työskennellyt toimittajana ja valinnut itse puolisonsa. Ei uhmatakseen, vaan muuttaakseen asioita.

– Vaikka tiesin, etteivät kaikki pidä siitä, en antanut sen pysäyttää minua vaan ryhdyin toimittajaksi. Koska minä en ole ainoa Marzia. On olemassa monta Marziaa. Moni nainen kohtaa samoja ongelmia kuin minä.

Marzian mukaan Afganistanissa on yhä paljon vanhoillisia muslimeja, joiden mielestä naisilla ei ole oikeutta käydä töissä ja jotka eivät hyväksy naisten työskentelyä journalisteina.

– He eivät halua nähdä naisia televisiossa. He haluavat naisten pysyvän kotona ja hoitavan lapsia.

ILMOITUS

Taleban-liikkeen varjo leijuu yhä maan yllä.

– Me pelkäämme Talebanin nousevan uudelleen valtaan. Minä mietin mitä minulle, televisiossa työskennelleelle naiselle, tapahtuisi, jos niin kävisi. Minä tein sen, mutta tiedän, että moni nainen ei talebanien vuoksi uskalla.

Kodin neljä seinää ja kotityöt eivät riitä

Marzia on päähenkilö Kirsi Mattilan dokumenttielokuvassa Marzia, ystäväni, joka seuraa hänen elämäänsä neljän vuoden ajan.

Elokuvan alussa Marzia kertoo haluavansa olla kuin Hillary Clinton; poliittisesti aktiivinen, vahva ja vaikuttava nainen.

– Minä en halunnut olla sellainen nainen, jonka elämässä ei ole muuta kuin koti, hän kuvailee tuota hieman nuorempaa itseään.

– Halusin tehdä jotain maani eteen, myös itseni vuoksi. Halusin opiskella, tehdä töitä, olla aktiivinen.

– Olen nainen, mutta uskon pystyväni kaikkeen siihen, mihin miehetkin. Haluan myös näyttää niille miehille, jotka eivät usko yhdenvertaisuuteen, että naiset osaavat.

Marzia sanoo osan vahvuudestaan olevan peräisin Iranissa vietetyssä lapsuudesta. Siellä naisilla oli toisenlainen vapaus.

– Vasta kun tulin Afganistaniin, minulle kerrottiin, ettei nainen olekaan mitään.

Marzian mukaan olisi helpompaa jäädä kotiin, koska aina joku vastustaa sitä, että nainen on aktiivinen kodin ulkopuolella.

– Meidän naisten täytyy nousta vastustamaan naisten sortamista ja tukea toisiamme. Me emme voi vain suostua noudattamaan vanhoja malleja.

”Ettei koko ajan tarvitsisi pelätä”

Enemmän kuin mitään muuta, Marzia toivoo rauhaa Afganistaniin: Elämää ilman taisteluja ja levottomuuksia. Ettei koko ajan tarvitsisi pelätä.

– Ihmiset ovat jatkuvasti varuillaan ja odottavat, että jotain pahaa tapahtuu. Se on hyvin raskasta. Kun käyn illalla nukkumaan, pelkään, että aamulla herätessäni talebanit ovat vallanneet maan.

– Valitettavasti en ole kovin toiveikas, ongelmia on niin paljon. Taloudelliset vaikeudet, naisten ja lasten asema, turvallisuuskysymykset, hän luettelee.

– Tilanne on nyt pahempi kuin vaikkapa vuosi sitten ja pahenee koko ajan.

Syyrian tilanne vaikuttaa myös Afganistaniin, jonne Isis ulottaa lonkeroitaan. Myös rikollisuus on Marzian mukaan lisääntynyt. Maan sisällä matkustaminen on hyvin vaarallista. Maanteillä ihmisiä ryöstetään, kidnapataan ja tapetaan.

Naisiin kohdistuva raaka väkivalta, raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat jokapäiväisiä uutisia.

– Kukaan ei tunnu voivan tehdä asialle mitään. Ei poliisi, ei hallinto, eivät muut viranomaiset.

Maaliskuussa tapahtunut nuoren naisen raaka surma on noussut eräänlaiseksi symboliksi naisiin kohdistuvalle väkivallalle. Farghunda-niminen nainen kivitettiin ja hakattiin kepeillä Kabulissa keskellä päivää, keskellä ihmisjoukkoa. Hänet kiinnitettiin autoon, raahattiin kuivuneeseen joenuomaan ja sytytettiin palamaan.

– Vaikka se oli vaarallista, minä olen mukana elokuvassa, jotta edes pieniä muutoksia voisi tapahtua, sanoo Marzia.

– Afganistanin naisten pitää tulla tietoiseksi ihmisoikeuksistaan. Kenenkään ei pidä sanella mitä sinun pitää tehdä tai mitä et saa tehdä. Jokaisen pitäisi saada itse päättää elämästään. Se on kaikkein tärkein asia.

Muuttuvat haaveet ja perheen lait

Marzian unelmat opiskelujen ja journalistin työn jatkamisesta eivät ole toteutuneet ja välillä hän on ollut lannistunut tilanteensa vuoksi.

Haaveiden toteutuminen ei kuitenkaan ole mustavalkoinen kysymys.

– Minä olen afgaaninainen ja minä elän Afganistanissa. Minun täytyy ottaa huomioon yhteisö, jossa elän.

Marzia joutui esimerkiksi kieltäytymään tarjotusta työstä uutistoimituksessa, koska ei voi kulkea iltaisin toimituksen autolla kotiin.

– Siitä olisi voinut seurata vaikeuksia. Tällaisia asioita olen joutunut Kirsille ja muille suomalaisille paljon selittämään. Toisen kulttuurin ymmärtäminen ei ole helppoa.

Perheen ja suvun merkitys on afgaanikulttuurissa hyvin vahva. Vaikka laki sanoo yhtä, perheissä on omat lakinsa. Sen lain määrittelevät miehet.

Jos isä tai aviomies ei halua tytön opiskelevan tai vaimon käyvän töissä, asia on sillä selvä.

Opiskelu on hyvin kallista ja siksi suurin osa opiskelijoista käy töissä. Monet perheet antaisivat tyttäriensä opiskella, mutta eivät käydä töissä. Silloin opiskelukin on mahdotonta.

Marzia kertoo saaneensa omalta perheeltään tukea.

– Ihailen äitiäni, joka on taistellut minun ja sisareni puolesta ja tukenut opiskeluamme silloinkin, kun se ei ole ollut helppoa. Hän itse ei voinut käydä lapsena koulua vaikka halusi.

Nyt Marzian haaveet suuntautuvat oman kymmenkuisen tyttären tulevaisuuteen: että tämä voisi elää ja opiskella vapaasti.

Kuva Hillary Clintonistakin elää.

– Vielä en ole Clintonin kaltainen, mutta ehkä sitten kun olen 45-vuotias. Ainakin voin yrittää.