Taide on vasara!

Perheen funktiosta on kiistelty sosiologiassa pitkään. Perheen määritelmästäkään ei ole päästy yksimielisyyteen. Perhe on myös instituutio, josta poliitikot puhuvat mielellään. Ongelmien sattuessa mietitään sitä, kenellä kulloinkin on vastuu: perheellä vai koululla?

Yhdysvaltalaisen funktionalistisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan perheen tehtävänä oli huolehtia uskonnon ja koulutuksen ohella jatkuvuudesta, ylläpitää ja välittää edelleen yhteiskunnallisen integraation kannalta välttämättömiä arvoja ja normeja.

Parsonsin empiria tuli 1950-luvun yhdysvaltalaisesta perheestä, ja myöhemmät ajat uusine perhemuotoineen ovat herättäneet paljon perhekriittistä ajattelua – ajatukset ydinperheestä ja sen roolista ovat muuttuneet.

Perheen ja suvun merkitys on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ollut vähenemään päin, mutta yksilön elämässä suunta on päinvastainen.

Eteläafrikkalaissyntyinen antipsykiatri David Cooper totesi perheen tekevän ihmisestä anonyymin ja yrittävän riistää yksilöltä mahdollisuuden kyseenalaistaa jäsenyytensä perheessä, oman alkuperänsä ja saamansa kasvatuksen oikeellisuuden. Cooperin mukaan perhe tuhosi yksilöllisyyden ihmisessä. Parsons korosti perheen roolia lapsen sosialisaatiossa, ja Cooper puolestaan näki perheen harjoittaman kasvatuksen lapsen persoonan kutistamisena.

Näistä jännitteistä syntyy myös Khalil Gibranin tunnettu runo, jonka Kristiina Halkola ikuisti laulaen:

ILMOITUS

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Kun yksikköä laajennetaan, puhutaan useimpien perheiden liitosta, suvusta – myös suvun merkityksestä ja roolista yksilön elämässä. Minä en tee nykyään serkkujeni kanssa mitään, en edes tiedä kuinka monta heitä on, mutta vanhan beduiinisanonnan mukaan: ”Minä veljeäni vastaan, veljeni ja minä serkkujamme vastaan, serkkuni ja minä vieraita vastaan.”

Emme voi esimerkiksi ymmärtää – ratkomisesta puhumattakaan – Lähi-idän ongelmia ymmärtämättä klaanin, yhteisestä esi-isästä polveutuvan sukuyhteisön, merkitystä alueen nykyelämässä. Klaanien muodostumisessa ei biologialla ole välttämättä mitään tekemistä. Ei tarvitse matkustaa edes aavikolle. Törmäsin muutama vuosi sitten hauskaan tarinaan Viron pohjoisrannikolta. Viinistun kylä jakaantuu vieläkin voimakkaasti ja varsin itsetietoisesti ”mattilaisiin” ja ”heikkiläisiin” – tarinan mukaan Suomen etelärannikolta tuli aikoinaan kaksi miestä, joista kaikki sai alkunsa.

Suku voi siis olla silkka politiikkaa ja taloutta varten sosiaalisesti konstruoitu yksikkö, jonka emotionaalinen voima rakentuu kuitenkin verisiteistä – tarvittaessa kuvitelluista: ”Veri on vetää sakeampaa.”

Perheen ja suvun merkitys on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ollut vähenemään päin, mutta yksilön elämässä suunta on päinvastainen. Taide on tästä merkittävä indikaattori. Siinä missä taide käsitteli ennen yleviä aiheita ja julkinen taide kasvatti puistoihimme suurmiehiä, on nykytaide suunnannut katseen arkeen ja tavallisiin ihmisiin, ja sitä kautta myös perheisiin ja sukutarinoihin – oli sitten kyse nostalgiasta tai traumoista.

Iranilaissyntyinen, Helsingissä vaikuttava Dzamil Kamanger teki lapsena äitinsä kanssa käsitöitä. Isä vastusti ja rankaisi poikaa, koska kirjontatyöt eivät olleet pojalle sopivia. Nyt nämä kirjontatyöt ovat muuttuneet Kamangerin myötä taiteeksi ja tuottaneet hänelle paikan suomalaisen nykytaiteen keskiössä, mistä kertoo muun muassa se, että ensi kesänä hän on kumppaninsa Kalle Hammin kanssa Mäntän kuvataideviikkojen kuraattori.

Kuten edellä totesin, aina ei tarvitse matkustaa aavikolle, jotta elämä olisi eksoottista. Turkulaisen kuvataiteilija Markku Laakson isän isovanhemmat Simoni ja Ella-Stiina Laakso osallistuivat eksoottisina saamelaisina ihmisnäyttelyihin Saksassa vuonna 1930 – tosin vapaaehtoisesti toisin kuin siirtomaiden näytekappaleet. Nyt Laakso ja hänen kumppaninsa Annika Dahlsten kiertävät maailmaa tuunatuissa lapinpuvuissaan tehden sukuhistoriasta ironista nykytaidetta: performanssia, liikkuvaa kuvaa ja valokuvaa. Mikä on totta ja mikä näyteltyä?

Luovutettu Karjala on monen suomalaisen sukuhistoriaa. Viime vuosina sekin – tuo yhtä aikaa todellinen ja nostalgisten valhekuvien maa – on noussut osaksi nykytaidetta. Turkulainen Kukka-Maria Rosenlund on uppoutunut sukunsa perhealbumeihin, käsitellyt ja kuvannut uudestaan tuota ikuisen kaihon ja monien keskusteluiden aluetta, joka siis vieläkin lyö leimansa sukujen elämään – 70 vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen.

Teheranissa, Helsingissä ja Tallinnassa vaikuttava Bita Razavi on kuvannut myötäjäisiä, joita hänen teheranilainen isoäitinsä on kerännyt hänelle koko hänen elämänsä ajan. Monet esineet ovat heikkolaatuisia – koottiinhan niitä ensin ankeina Irakin–Iranin-sodan aikoina 1980-luvun alussa. Käyttöön tämä yksin elävä ja kosmopoliittisen nomadinen nykytaiteilija niitä tuskin koskaan ottaa – paitsi juuri nyt: merkityksellä ladattuna taiteena. Muun muassa kertomuksena menneisyyden ajatuksista huolenpidosta.

Valokuvataiteen museon intendentin Anna-Kaisa Rastenbergerin kokoama näyttely Perintö saa ajatukset moneen suuntaan, vaikka omaan äitiin – 80-vuotiaaseen naiseen, jonka kanssa 58-vuotias poika riiteli viimeksi viime viikolla – mutta ennen kaikkea siihen, miten perheiden ja sukujen historian analysointi antaa ymmärrystä ja perspektiiviä nykyhetken ongelmien ymmärtämiselle. Oli sitten kyse ydinperheen kriisistä tai kansainvälisistä konflikteista.

Perintö 31. toukokuuta saakka Virka Galleria, Helsingin kaupungintalo.