On olemassa sekä realistisia että epärealistisia suhtautumistapoja poliittisten prosessien luonteeseen demokraattisessa yhteiskunnassa.

Osaa epärealistisista asenteista vaivaa pohjimmaltaan halu ymmärtää demokraattisen prosessin legitimiteetti kapeasti. Niinpä sellaiseen demokraattiseen prosessiin, joka perustuu monipolvisiin neuvotteluihin ja laaja-alaiseen osallistumiseen, voidaan suhtautua kielteisesti, ja silti samalla esiintyä demokratian vankkana kannattajana. Asenteet demokraattisia prosesseja kohtaan voivat siis olla paitsi realistisia ja epärealistisia, myös epärehellisiä.

Puhakan kirjaa lukee kuin laatudekkaria.

Viime vuosina käyty keskustelu ns. kolmikannasta valaisee asiaa. Sillähän tarkoitetaan työmarkkinaosapuolten, työnantajien ja työntekijöiden edustajien neuvotteluja, jossa valtiovallan (ts. maan hallituksen) edustajat ovat mukana. Näissä neuvotteluprosesseissa pyritään keskitettyyn tulopoliittiseen ratkaisuun.

Valtiovallan on oltava mukana, koska keskitetty ratkaisu sisältää elementtejä, joissa työmarkkinajärjestöillä ei ole suoranaista päätäntävaltaa. Nämä elementit voivat liittyä työsuojelulainsäädäntöön, työntekijöitä, perheitä tai eläkeläisiä koskeviin sosiaalipoliittisiin etuisuuksiin, verotukseen tms.

Tulopoliittista neuvottelujärjestelmää voi siis hyvällä syyllä pitää pitkälle kehittyneenä laaja-alaisena demokratiaprosessina. Juuri demokratiaan vedoten työnantajat sitä kuitenkin vastustavat. Ovatko siis työnantajajärjestöjen viime vuosien kielteiset asenteet kolmikantaa kohtaan pelkästään ilmaus epärehellisyydestä vai onko kysymys ideologisen näkökulman tuottamasta itsepetoksesta? Kysymys lienee molemmista.

ILMOITUS

Aivan samaa on sanottava niiden taannoisten taistolaisten asenteista, jotka halutessaan esiintyä työntekijöiden edun todellisina ymmärtäjinä ja puolustajina huusivat iskulausetta: alas, alas tulopolitiikka. Työnantajien halussa nojautua viipaloituun demokratiaan voi nähdä pohjalla sen realismin, joka perustuu heidän voimaansa työmarkkinoilla ja heidän nauttimaansa suureen sympatiaan eduskunnan oikealla laidalla. Taistolaisten halussa nojautua viipaloituun demokratiaan oli sen sijaan kysymys vain toiveajattelusta ja unelmista.

Nämä ajatukset tulivat etsimättä mieleeni, kun luin Sirpa Puhakan tuoreen kirjan Vasemmistoliiton synty. Kirja kertoo upealla tavalla, miten Skdl ja sen jäsenjärjestö Skp hakivat vuosina 1987 – 1990 tien, jota edeten kansandemokraattiseen liikkeeseen samaistuneille ihmisille – äänestäjille, aktivisteille ja edustajille – turvattiin liikkeen uusiutumisen kautta mahdollisuus jatkaa mukana suomalaisen yhteiskunnan poliittisissa prosesseissa.

Mystisen Skp:n kollektiivinen jäsenyys Skdl:ssä, teki äänestäjille ja aktivisteillekin suhtautumisen kansandemokraattiseen liikkeeseen vuosikymmenien mittaan aina vain ongelmallisemmaksi. Uudistukset Skp:ssä vuosina 1966 ja 1969 – ennen kaikkea Skp:n enemmistön selväsanainen sitoutuminen demokratiaan – helpottivat ongelmaa, mutta eivät poistaneet sitä. Varsinkin puolueen vastustajille Skp:n jäsenyys Skdl:ssä oli edelleen tervetullut ja ahkerasti käytetty ase, kuin taivaan lahja. Puhumattakaan Skp:n vähemmistön olemassaolosta.

Puhakan kirja ei käsittele tämän problematiikan pitkää historiaa kuin parilla viittauksella Hertta Kuusisen jo 40-luvun ja Arvo Aallon 60-luvun lausumiin. Kirja keskittyy tämän problematiikan tuskalliseen purkamiseen 80-luvun viimeisinä vuosina. Kirja myös osoittaa, kuinka lähellä oli, että olisi epäonnistuttu ja Vasemmistoliitto-hanke olisi pirstaloitunut, ja kansandemokraattinen liike jäänyt lopulta kokonaan ilman perinteensä jatkajaa.

Puhakan kirjaa lukee kuin laatudekkaria hänen kuvatessaan sitä vääntöä, jonka seurauksena kansandemokraattisen liikkeen kolme keskeistä järjestöä Skdl, Skp ja naisliitto Sndl olivat lopulta huhtikuussa 1990 valmiita esittämään uuden Vasemmistoliiton perustamista täysin puhtaalta pöydältä. Tähän vääntöön osallistui aktiivisesti satoja ellei tuhansia ihmisiä, mutta uuden puolueen ideologisina arkkitehteina oli kolmikko: Skdl:n puheenjohtaja Reijo Käkelä, Skp:n poliittinen sihteeri Matti Hokkanen ja yhteiskuntapolitiikan tutkija Sakari Hänninen.

60-luvun puolivälin jälkeen kansandemokraattisen liikkeen enemmistön ei enää olisi pitänyt olla missään ideologisessa riippuvuussuhteessa Neuvostoliittoon. Silti on oikein sanoa, että mainitun kolmikon filosofointi puri niin hyvin kuin se puri juuri Neuvostoliiton rapautumisprosessin ja kommunismin kuolinkamppailun ansiosta.

Skp:ssä – enemmistössäkin – henkinen riippuvuus kommunistisesta kulttuurista osoittautui tavattoman vahvaksi. Kun kolmikko sanoi, että järkevä nykyaikainen politiikka irtautuu kaikista ideologioista ja ismeistä, se puri, koska juuri silloin Skp:ssä alettiin haluta eroon kommunismista ja sosialismista, mitkä molemmat asiat useimmat ymmärsivät likipitäen samaksi asiaksi. Haluttiin luoda etäisyys naapurissa toteutuvaan vararikkoon. Kun kolmikko sanoi, että tilalle tarvitaan vain politiikkaa, projekteja ja projektiorganisaatio, se puri, koska haluttiin irti oman puolueen hierarkkiseksi ja autoritaariseksi oivalletusta rakenteesta.

Kolmikon teoretisointi oli juuri tuossa tilanteessa oivallista käyttöfilosofiaa, mutta onko sillä ollut kestävää arvoa?

Vasemmistoliitto on varsinkin retoriikassaan omaksunut projektiluonteisia toimintatapoja, mutta onko reaalitodellisuudessa riittävästi? Se ratkaiseva ymmärrys tuntuu edelleen puuttuvan, että onnistuakseen poliittisen projektityön tulee ankkuroitua laajemman yhteiskunnan kansalaisjärjestötoimintaan. Sekä politiikkatutkimus että politiikkavaihtoehtojen kehittämien – koskee se mitä tahansa yhteiskunnan instituutiota tai käytännettä – tapahtuu parhaimmillaan puoluepoliittisesti sitoutumattomissa kansalaisjärjestöissä ja esim. tutkijoiden organisaatioissa. Jos puolueen päätöksentekoelinten ja asiantuntijaryhmien jäsenet eivät ole niissä mukana, he toimivat vain omassa virtuaalisessa todellisuudessaan.

Vasemmistoliiton suhteen tämä on toiminnallista ajattelua, jonka tulisi koskea ennen kaikkea ay-politiikkaa, mutta sama ajattelutapa pätee suhteessa kaikkeen yhteiskuntapolitiikkaan. Ay-liikkeessä ja kansalaisjärjestöissä toimintaa ei siis tule nähdä puoluetoiminnan vaihtoehtona tai päinvastoin. Demokraattiset prosessit edellyttävät monitahoista osallistumista.

Miten sitten on ideologian ja ismien suhteen? Onneksi kolmikon suositus niiden hylkäämisestä ei ole juurikaan saanut jalansijaa Vasemmistoliittoon liitetyissä mielikuvissa. Kolmikko asetti tehtäväksi vasemmiston käsitteen valtaamisen. Yleinen mielikuva on, että Vasemmistoliitto edustaa ideologisen kentän vasenta laitaa. Siinä siis on onnistuttu, eikä se ole ollut vaikeatakaan. Kommunismi on onnistuttu kohtuullisen tehokkaasti poistamaan Vasemmistoliittoon liitetyistä mielikuvista, mutta edelleen puoluetta kiusataan sillä.

Sosialismin suhteen tilanne on ongelmallisempi. Jos sosialistiseksi ajatteluksi nimetään liberalismin poliittisen taloustieteen kritiikki liberalismin omien arvojen pohjalta, mikä on aatehistoriallisesti oikea tapa ymmärtää sosialismi, niin Vasemmistoliitto on selvästi sosialistista aateperinnettä edustava puolue. Sen kertoo selvästi puolueen poliittinen toiminta, ja niin myös todetaan sekä puolueen perustamisjulistuksessa että myöhemmin hyväksytyissä puolueohjelmissa.

Skdl syntyi erittäin poikkeuksellisissa kansainvälis-poliittisissa olosuhteissa. Sama pätee Vasemmistoliiton syntyyn. Uuden puolueen syntyprosessi oli niin syvältä kouraiseva tapahtuma, että sen jäljiltä maaperän vavahtelut eivät ole vielä asettuneet lopullisesti. Jos Vasemmistoliitossa kuitenkin tiedostaan selvästi puolueen asema toimijana demokraattisessa yhteiskunnassa ja demokraattisten prosessien asettamat vaatimukset puolueen itseymmärrykselle, ennuste tulevaisuuteen on hyvä. Kysymys on puoluekulttuurin kehittymisestä.

Antonio Gramscin ajatuksia mukaillen puolue on kollektiivinen intellektuelli, joka pyrkii saamaan omat yhteiskunnalliset näkemyksensä hegemoniseen asemaan yhteiskunnassa. Siinä ei ole kysymys vain vaalien voittamisesta, vaan laajasta poliittisesta yhteistyöstä yhteiseksi koettujen tavoitteiden pohjalta.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva tutkimus- ja viestintäjohtaja.