Fundación Paideia

Pintaa syvemmältä

Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.

Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.

Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:

Olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalais-kylissä näytti 1970-luvulla.

Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.

Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.

ILMOITUS

Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.

Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.

Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.

Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.

Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.

Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.

Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.

Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.

Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.

Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.

”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.

Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.

Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.

Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.

Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.

Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.

Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.

Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.

Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.