Professori Harri Melin kirjoitti (Viikkolehti 7.2.) ay-liikkeen vaikeista valinnoista: keskus- ja liittotason koordinointi ei riitä, ay-liikkeen olisi kyettävä tukemaan myös ihmisten toimintaa työpaikkatasolla.

Olen samaa mieltä. Mutta näin sanoessani taidan edustaa toimitsijakunnan vähemmistöä. Niin vahvasti ay-liikkeen vahvuus on toistaiseksi liittynyt sen kykyyn tuottaa keskitettyjä, kansallista talouspolitiikkaa tukevia työmarkkinaratkaisuja. ”Radikalisoituminen” työpaikkatason asioissa ei tähän kuvaan sovi.

Toimitsijakunnassa elää käsitys, että juuri tämä tekee ay-liikkeestä vahvan, myös työnantajien silmissä hyväksytyn toimijan. Ottamalla roolia työpaikkatason vallankäyttöä koskevassa toiminnassa ay-liikkeen olisi haastettava työantajien direktio-oikeus työn organisointia koskevissa kysymyksissä.

Ja sitä se ei käsitykseni mukaan halua tehdä.

Minusta se haaste on kuitenkin otettava vastaan. Työpaikkatasolla valtaa käytetään tavalla, jota on entistä vaikeampi perustella. Työntekijät on saatava osallisiksi sekä työn uudelleen organisointia että oman osaamisensa kehittämistä koskevassa toiminnassa.

ILMOITUS

Tämä ei ole tärkeää vain työpaikkademokratian kannalta. Tämä on tärkeää myös tuottavan toiminnan kannalta. Asiantuntijatyössä tuottavuutta on todella vaikea nostaa ilman työntekijöiden myötämääräämisoikeutta omaa työtään koskevissa asioissa.

Viimeksi näistä kysymyksistä keskusteltiin 1970-luvulla. Silloin – valitettavasti – valituksi tuli yhteistoimintamenettely ilman myötämääräämisoikeutta. Nyt tämä valinta on johtanut umpikujaan, josta pääsee vain palaamalla siihen risteykseen, jossa suunnistusvirhe tehtiin.

Ei tässä sen kummemmasta asiasta ole kysymys.