Mikko Mäntyniemi

Sirpa Kähkönen kirjoitti ja Taru Mäkelä ohjasi laulunäytelmän sodan vaurioista Helsingissä. Esitys kohoaa reilusti yli sotalaulupotpurin.

Helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet avaa vuoden mieleen jäävällä kantaesityksellä. Sirpa Kähkösen kirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama Palava kaupunki – jatkosodan helsinkiläisiä heittäytyy sotavuosiin, lähinnä kaupunkilaisten pelon ja toivon vaihdoksiin. Sodankäynti on totta kai läsnä, mutta siviileille enemmänkin tietojen ja huhujen kaikuna kuin taistelujen alituisena melskeenä.

Neljän näyttelijän luomien hahmojen rinnalla keskeisen osan ottaa itse kaupunki, Helsinki, eritoten talven 1944 suurpommitusten tuhoineen. Näyttämön vaihtuva taustakuvasto vavahduttaa jo sellaisenaan, mistä koituu esitykselle varteenotettavia lisiä. Monet SA INT -kuvat dokumentoivat pommien raatelujälkiä juuri Kaartinkaupungista, teatterin nykyisiltä kotikulmilta.

Oivaltavaa paikallishistoriallista ulottuvuutta.

Osoittaa tekijäryhmän taitoa, miten melko viitteellisestä juonesta, puolestatoista tusinasta sävelletystä runosta ja valojen, pukujen, kuvien ja äänien kombinaatiosta rakentuu tällainen sarja tilanteita, empatian ja sympatian lähteitä. Sota on muutakin kuin karttamanööverejä ja rintaman rapaa, se on tunnetta, järjettömiä utooppisia toiveita, lamaannuttavaa kauhua. Sota ei ole koskaan kaukana, kun se on ihmisen mielessä.

Näyttelijöitä on monisärmäinen ryhmä. Korostuu tietysti laulutaito, sillä Anna-Mari Kähärä on säveltänyt sodanajan runoihin ja uusiin teksteihin kaikkiaan 17 laulua, joiden moniääniset kiemurat selvitetään ilmavin linjoin. Kun joukossa on Sinikka Sokan ja Reetta Ristimäen tapaisia artisteja, ei ongelmia ilmene. Suvi Isotalo myös säestää pianolla ja Kari Hevossaarikin laulaa komeasti.

Runoista kymmenen on aikalaisten kynästä, kuusi Kähköseltä, yksi Ristimäeltä. On muun muassa Aaro Hellaakosken, Yrjö Jylhän ja Arvo Turtiaisen sotatunnelmia, joihin tuoreet laulurunot ihmeen saumattomasti limittyvät. Pohjavire on traaginen, mutta ei jäännöksettä, ja mukana on pieniä Brecht–Weill-sävyisiä hetkiäkin.

ILMOITUS

Aikaisemmin ei Sirpa Kähkösen laulurunoja ole kuultukaan, myöhemmin kyllä mielellään.

Epätyypillinen ja rohkea

Näytelmä on enemmän kuin sotalaulujen potpuri. Osaavin oheiskeinoin painopiste ei jää vain musiikin varaan vaan jakautuu tasapainoisesti toisiaan täydentävien elementtien kesken. On niin ikään suuri ansio, että lauluissa ei toisteta Sotapojat marssii ja nenäliinat vilkkaa -tyyppisiä tekoreippauksia, jotka rasittavat sota-ajan alkuperäistä laulelmaperintöä lähes kautta linjan.

Eräät roolit ovat ylitse muiden. Sinikka Sokan Viipurin rouva ja pikkutyttö koskettavat, tavallaan Reetta Ristimäen lapset Ruotsiin toimittava nainenkin. Kari Hevossaaren tulkitsema Sulo-hevonen rikkoo ajatusrutiineja ja vie syvemmälle sodan hulluuden tasoihin.

Palava kaupunki on epätyypillinen ja rohkea, niin näytelmänä kuin laulunäytelmänä, ja saavuttaa tarkoituksensa. Se keskittyy ihmisiin ja heidän tunnemaisemaansa, ja mistäpä muusta teatteritaidetta on tarkoitettukaan puhumaan.

Teatteri Avoimet Ovet pitää hyvin yllä naisten panosta lähihistoriassamme. Niin myös uudessa ensi-illassaan. Mistä kiitos.

Teatteri Avoimet Ovet: Palava kaupunki – jatkosodan helsinkiläisiä.
Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen. Ohjaus Taru Mäkelä. Musiikki Anna-Mari Kähärä. Äänet Pirkko Tiitinen. Puvut Marja Uusitalo. Valot Antti Kujala. Taustaprojisoinnit Antti Tuomikoski.
Rooleissa Kari Hevossaari, Suvi Isotalo, Reetta Ristimäki ja Sinikka Sokka.