Taide on vasara!

Minulla on kaksi isoisää, joista toinen kuoli Helsingin pommituksissa ja joista toisen kanssa olen jopa asunut jonkin aikaa. Ikääntymiseni myötä olen miettinyt heitä useasti.

Nuorena kuollut isänpuoleinen isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli punikki Vihdin punakaartin Ojakkalan komppaniasta ja vietti Tammisaaren vankileirillä pitkän aikaa. Valtiorikosoikeuden antama tuomio oli kymmenen vuotta. Hän oli yksi yli 75 000 tuomitusta punaisesta.

Valkoisesta suvusta tuleva äidinpuoleinen isoisäni oli hänkin sotasankari. Vuoden 1918 taisteluissa hän ei ollut mukana, mutta toisessa maailmansodassa hän toimi vartiomoottoriveneen (VMV) kapteenina ja teki kai joitain urotekojakin. Asuin 1970-luvulla kesätöissä ollessani hänen luonaan, ja hän esimerkiksi kielsi minua käyttämästä silloin rakasta punaista t-paitaani: ”Tässä talossa ei pidetä punaisia paitoja!”

Kaltaiseni epäporvarillisen hanttapuli-taidekriitikon on raflaavampaa samastua renkipoikaan, joka kävi vallankumoussotaa.

Tulen sellaisesta perhetaustasta, että saan vielä elossa olevien vanhempieni kanssa muutamassa minuutissa perheriidan aikaiseksi, jos hieman provosoin siirtäessäni puheen vuoden 1918 tapahtumiin. Riidan syistä on siis kulunut jo kohta sata vuotta.

Äitiäni loukkaa se, että tunnun samastuvan vain punikki-isoisääni, jota en ole koskaan edes nähnyt. Hän on minulle tuttu vain yhdestä valokuvasta ja taiteilija-isäni siitä maalaamasta muotokuvasta. Kuvassa Teodor poseeraa vuonna 1918 punainen liina hihassaan ja kivääriä kantaen.

ILMOITUS

Ymmärränhän minä äitiäni, mutta ymmärrän myös itseäni ja sitä, että kaltaiseni epäporvarillisen hanttapuli-taidekriitikon on raflaavampaa samastua renkipoikaan, joka kävi vallankumoussotaa, istui ”Tammisaaren yliopistossa” oppien siellä sittemmin Helsingin Toukolassa harjoittamansa suutarin ammatin ja oli vielä viinaan taipuvainen tehden lapsiakin ohi avioliittonsa.

Tätä kaikkea mietin taas tänään, kun yritin samastua siihen tunteeseen, jonka ruotsalaisen taiteilija Stefan Otton (s. 1969) on ollut kohdattava tehdessään omasta isoisästään taidetta. Otton äidinisä oli nimittäin etniseltä taustaltaan Tšekkoslovakian sudeettisaksalaisia ja aatemaailmaltaan natsi. Jouduttuaan Saksan armeijaan hän hoiti raaka-aineiden ja tarvikkeiden kuljetuksia. Vuonna 1944 hän jäi puna-armeijan vangiksi ja joutui vankileirille Romaniaan. Vuotta myöhemmin hän karkasi ja kulki kolme vuotta jalkapatikassa läpi Euroopan, ennen kuin löysi perheensä.

Otton isoisän tarina on ollut suvun piirissä kiusallinen ja vaiettu aihe. Ja kukapa sitä vieläkään haluaisi ylpeillä natsi-isoisällään? Tätäkin tulin miettineeksi sitten vähän kompleksisemmin. Totta kai joku haluaa ylpeillä natsitaustallaan. Totta kai joku haluaa vaieta punikkitaustastaan. Kaikki nämä nimettömät jotkut ovat kanssaihmisiäni.

En tiedä, onko olemassa tutkimusta siitä, kuinka kauan sukujen muisti elää, mutta joku tolkkuhan siinä täytyy olla. Kuratoin vuonna 2009 Mikkelin taidemuseoon Suomen sodan 200-vuotisjuhlien kunniaksi aihetta käsittelevän nykytaidenäyttelyn. Ensin toimeksianto pelkästään nauratti minua, mutta yllättäen taiteilijat kiinnostuivat siitä kovastikin. Kenenkään suvussa ei kuitenkaan tuntunut olevan 200 vuoden takaisia traumoja, ei edes sukutarinoita. Tässä siis ainakin jonkinlaisia raja-arvoja.

Stefan Otto ei tunnu olevan sukutaustansa traumatisoima. Hän on ottanut isoisänsä historian jonkinlaiseksi heijastuspinnaksi, jonka avulla katsoja voi peilata omia tuntojaan nykyisen Euroopan melskeissä ja niiden tulkinnoissa. Välineet ovat monipuolisia: näyttelyssä on komea 15-minuuttinen video, sekatekniikkateoksia joissa Otto on manipuloinut isoisänsä ottamia vanhoja valokuvia ja Otton isoisän kirjoittamia runoja. Tämä kirjoitti pitkän patikkamatkansa aikana puhtoista luonnonlyriikkaa, jota kirjoitti sitten puhtaaksi päästyään jollakin välietapilla kirjoituskoneen ääreen.

Videon tavoin toinen katseenpysäyttäjä näyttelyssä valtava valokuvakollaasi. Pienet neliönmuotoiset valokuvat muodostavat rasteripisteitä, joista syntyy seinän täyttävä kuva Otton isoisästä. Kun kuvia alkaa tutkia yksityiskohtaisesti, löytyy varsin ahdistavasta kuvamateriaalista Hermann Göringin lisäksi myös Timo Soini ja sadomasokististen kohtausten lisäksi vaikkapa perussuomalaisten logo. Tosin mukana on myös satoja muita kuvia – myös Otton perhekuvia.

Näyttely on installaatiomainen kokonaistaideteos. Sen vaikuttavin osa on apokalyptinen video. Se kuvaa hiljalleen liikkuvana panorointina anonyymia kaupunkimaisemaa, johon tipahtelee hidastettuna erilaista ja eriväristä materiaalia – kuin pölyä WTC:n sortuvista torneista. Joissain kohdin ajattelin jopa veteen liukenevaa, siis hukkaan heitettyä, siemennestettä. Mattias Tegnérin meditatiivinen musiikki tuo videoon outoa runollista kauneutta, mikä tuottaa samalla häiritsevän ristiriidan.

Mutta rauniothan ovat tunnetusti jo pitkään toimineet taiteessa romantiikan lähteenä. Sotien jälkeisestä tuhoutuneesta Euroopasta näytetyillä vanhoilla valokuvilla ja filmeillä on tunnetusti tällainenkin ominaisuus. Sen minä näin tämän taideteoksen sielunmaisemana.

Otton teos ei sisällä väitelauseita, ei syytöksiä. Hän kertoo hieman runollisesti tarinaa aiheesta, joka on ollut kliseiden ja ennakkoasenteiden kyllästämä. Emotionaalisesti voimakas taide saattaa tuottaa katsojalle outoja assosiaatioista – eikä niihin tarvitse pyytää taiteilijalta lupaa. Minäkin päätin lähteä kirjastoon selvittelemään sitä, minkälaisia vekottimia nuo VMV-veneet oikein olivat.

Stefan Otto: Traumwunsch, Sinne, Helsinki 9.1.–1.2.