Jos ei Päivi Istala olisi viestittänyt, minulta olisi jäänyt huomaamatta Hesarista juttu Kotkankatu 9:n kiinteistön muuttamisesta pieniksi asunnoiksi. Rakennushan on meidän vanha Lehdistötalo! Jutussa kerrottiin, että talon tarina paljastui, kun rakennusta alettiin purkaa sisältä päin, ja seinistä löytyi eristyksenä käytettyjä vanhoja Kommunisti-lehtiä. Paljastui? Eihän talon historia mikään salaisuus ole ikinä ollut, kaikkihan sen tiesivät. Tosin Kommunistia ei minun aikanani edes toimitettu Lehdistötalossa vaan Kuparitalossa eli Kulttuuritalossa, jonka nykyistä omistajaa en edes tiedä.

Astuin ensimmäisen kerran elämässäni Lehdistötaloon 22-vuotiaana toukokuussa 1965, kun minut oli pestattu Kansan Uutisiin kesätoimittajaksi. Asuin Wallininkujalla, työmatka oli lyhyt, mutta tuoreena hesalaisena olin ihan varma, että eksyisin matkalla. Reittiä harjoiteltiin sitten silloisen aviomiehen kanssa ensimmäistä työpäivää edeltävänä iltana, ja muistan porua vääntäen väittäneeni, etten seuraavana aamuna sitä silti osaisi. Jännitin muutenkin ihan kuollakseni ensimmäistä työpäivää, ja muistelen esittelyvaiheessa kätelleeni vahingossa kahteen kertaan silloista ay-toimittajaa Pentti Kinhaa. Kyllä hävetti! Ja ehti hävettää moni muukin moka ensimmäisten viikkojen aikana, vaikka niiden kuluessa oli itselleni tullut kristallin kirkkaaksi, mikä ammatillinen tulevaisuuteni olisi: toimittajaksi, ilman muuta. Onneni oli ylimmillään, kun sitten syksyllä minut pestattiin vakituiseksi toimittajaksi. Elämä oli yhtä sotkua, mutta ammatillinen tie näytti aukenevan selvänä edessä hamaan eläkeikään asti.

Päätoimittaja oli silloin Jorma Simpura, varapäätoimittaja Aili Mäkinen. Ulkomaanosastoa hallitsivat legendaarinen journalisti Hilkka Ahmala ja melkein yhtä legendaarinen Olavi Laine. Pari ”legendaa” istui myös kulttuuritoimituksessa: Margaretha Romberg ja Kalevi Haikara, jotka tekivät niin maineikkaan hyviä kulttuurisivuja, että sitä usein Kuparitalossa kauhisteltiin. Kotimaan osastossa peruskoulutuksestani vastasivat ihanat naiset Aiska (Aino Lehtinen) ja Jenkka (Jenny Pajunen). Muistoissa unohtumattomia ovat tietenkin Kerttu Kauniskangas eli Juorkunan Jussi ja Vappu Laine, jonka kanssa jaoin huoneen monta vuotta. Ja sitten tuli nuori kaarti: Jukka Parkkari, Markku Vainio, Pertti Jokinen, Arja-Anneli Tuominen… Vapaa-ajatkin suunniteltiin porukalla KU:n kehittämistä. Kai se vaikutti ”konspiratiiviselta” joidenkin ”vanhojen” mielestä.

”Miehet tulevat ja menevät, mutta Kansan Uutiset pysyy”, sanoin itselleni ja joskus ääneenkin.

Miten pieni lehti kykenikin pitämään yllä toimittajakunnan, jonka kokoisesta nykyisin ei edes haaveilla?

60-luvun puoliväli, kun uudet tuulet puhalsivat, oli hyvä aika tulla työntekijäksi kansandemokraattiseen liikkeeseen. Ele Aleniuksesta tuli ensin SKDL:n pääsihteeri, sitten puheenjohtaja, ja Aarne Saarinen astui SKP:n johtoon. Raskaitten osapuolivuosien aikana KU piti kriittisen ja edistyksellisen linjansa taistolaisten vehkeilyistä ja rajantakaisista kurinpalautusyrityksistä huolimatta. Olimme toimittajina ylpeitä lehdestämme, eikä syyttä.

ILMOITUS

Kotkankadun Lehdistötalossa olen viettänyt elämäni parhaimpia vuosia, vaikka yksityiselämän puolella olisi ollut minkälaista sekasortoa. ”Miehet tulevat ja menevät, mutta Kansan Uutiset pysyy”, sanoin itselleni ja joskus ääneenkin. Mutta tuli sitten lähdönkin aika – talosta, mutta ei lehdestä, niin kuin tästä palstasta näkyy.

Kansan Uutiset lähti Lehdistötalosta jo vuosikymmeniä sitten. Sen uusista toimipaikoista olen käynyt kerran Hertsikassa ja kerran Fabianinkadulla. Mutta ihmisen tajunta on kummallinen, ja omassa tajunnassani lähetän edelleen juttuni Kotkankadulle ja näen niiden päätyvän neljännen kerroksen toimitukseen, pitkän käytävän keskellä sijaitsevaan toimitussihteerin huoneeseen. Yhä minulle ovat elävää muistoa Lehdistötalon ala-aula kellokorttitelineineen ja lasikopissa istuva aina ystävällinen vanha herrasmies Niilo Väre. Asetun mielessäni yhä uutishuoneen viereiseen pikku huoneeseen, jossa istuin viimeiset työvuoteni vastakkain Jukka Parkkarin kanssa. Pöytien päässä oli nojailuun sopiva kirjahylly, ja siinä kävikin nojailijoita niin, että Jukalle selvisi, mitä on tutkiva journalismi. ”Se on sitä, että me tehdään hommia ja nuo muut tulevat tutkimaan, mitä me tehdään.”

Lehdistötalossa tehtiin muutakin journalismia kuin Kansan Uutisia. Siellä oli myös Uuden Naisen toimitus, perin tutuksi tullut sekin ja uutistoimisto DLP. Kyllä se talo edustaa merkittävää kansandemokraattisen liikkeen historiaa siinä kuin Kulttuuritalo ja Koiton talokin.

Mikään ei ole pysyvää, paitsi se, mikä pysyy ihmisessä, ja muuttuu lopulta osaksi hänen sielunmaisemaansa. Mietin usein, miten katoamattomia nämä paikat ovat, miten vahvasti ihminen itsensä niihin kiinnittää. Oma lapsuuden paikkakuntani, jolla elin vain noin puolet siitä ajasta, minkä olen elänyt täällä vieraalla maalla itäisimmässä Suomessa, on minussa yhä, ja tulee usein uniin. Kuva ei haalistu käynneillä noissa perin pohjin muuttuneissa maisemissa, päinvastoin. Muodostuu ikään kuin kaksoiskuva: jokaisen nykyisen talon, kadun, aukean alla näen sen, mitä siinä oli silloin, minun lapsuudessani.

Myös paikka, jossa on viettänyt merkittävän osan työhistoriaansa, voi säilyä osana sielunmaisemaa, tulla uniin, muodostua kaksoiskuvaksi. Niin kuin Kotkankatu 9, Lehdistötalo. Ikuisesti.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.