Päivi Kärnä

Valtio ei kykene tarjoamaan paljonkaan Itä-Ukrainasta paenneille, ja Vynnykyssä evakot rakentavatkin elämäänsä omin voimin. Riittävätkö oma apu ja hyväntekeväisyys auttamaan pakolaiset talven yli?

Alkutalven tihkusateessa Vynnykyn pakolaiskeskus näyttää apealta mutta siistiltä asuinpaikalta Itä-Ukrainasta paenneille perheille. Syksyn viimeiset kukat kukkivat vielä ruokalarakennuksen edessä kohoavassa kivikkopuutarhassa.

Länsiukrainalaisen pikkukaupungin laidalla sijaitseva entinen neuvostoarmeijan kasarmialue muuntui 1990-luvulla lasten leirikeskukseksi ja viime keväänä lähes kahdensadan sotaa paenneen turvapaikaksi. Ensimmäiset asukkaat tulivat Krimiltä maaliskuussa Venäjän miehitettyä niemimaan ja seuraava aalto syntyi, kun taistelut alkoivat itäisessä Ukrainassa.

Kurkistus asuintalojen taakse yllättää: pihalla kuljeskelee kanoja ja ankkoja, ja järjestystä pitää yllä tuiman näköinen kalkkuna. Sivurakennuksesta lehahtaa navetan tuoksu.

Vynnykyn evakkoja painaa huoli tulevaisuudesta.

– On tärkeää, että saamme kulut pidettyä matalina, ja siksi pyrimme olemaan niin omavaraisia kuin mahdollista, kertoo leirin johtajiin kuuluva Sergei Popov.

– Leirin yhteiskeittiössä tarjottu liha ja maito ovat omaa tuotantoa.

ILMOITUS

Sivurakennuksessa on työpaja, jossa valmistetaan puisia huonekaluja. Aluksi ne menivät keskuksen kalustamiseen, mutta nyt niitä riittää myös myyntiin.

Keskus on järjestäytynyt itse. Sillä ei ole ulkopuolista johtoa eikä se saa viranomaisilta tukea, mutta silti perusasiat näyttävät toimivan ihmeen tehokkaasti. Luhanskissa sosiaalityöntekijänä toiminut Popov korostaa, että järjestyksestä ja viihtyisyydestä huolehditaan yhdessä.

– Ahtaus on pahin pulma, kertoo Luhanskista tullut Olga Strigina, jonka perheellä on käytössään yksi huone. Kaikki viisi sänkyä on laitettu kiinni toisiinsa, jotta lattialle jäisi hiukan liikkumatilaa.

Perhe pysyi Luhanskissa niin pitkään kuin mahdollista, sillä äiti ei olisi halunnut viedä vaikeasti vammaista Vova-poikaa pois kotoa.

– Mutta kun tulitus siirtyi lähemmäs ja lähemmäs ja talomme ikkunat alkoivat helistä, oli pakko lähteä, Strigina kertoo.

Pakolaisia jo puoli miljoonaa

Kodeistaan paenneita on YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n tietojen mukaan Ukrainassa jo yli 470 000. Pakolaisten rekisteröimisprosessi on kesken, ja on todennäköistä, että määrä on selvästi suurempi.

Useimmat ovat jääneet mahdollisimman lähelle kotiseutuaan, ja Donetskin, Harkovan ja Zaporižžjan alueella onkin vaikein tilanne. Läntisimmässä Ukrainassa Lvivin alue on suurin vastaanottaja, ja siellä on nyt noin 9 000 Donbasin alueelta ja Krimiltä saapunutta.

Pakolaiset majoittuvat kuka missäkin: sukulaisten ja tuttavien luona, leirikeskuksissa, yksityiskodeissa, hostelleissa. Viranomaiset ovat perustaneet joitakin vastaanottokeskuksia, mutta niihin mahtuu vain murto-osa sotaa paenneista. Käytännössä kaikki apu tulee yksityisiltä ihmisiltä ja järjestöiltä.

Keväällä Lvivin paikallisviranomaiset kutsuivat median välityksellä Krimiltä paenneita asettumaan alueelle.

– Ele oli kaunis. Vastaanoton toteutusta ei kuitenkaan ollut mietitty kovin pitkälle. Käytännössä valtiovalta turvautuu järjestöihin, kertoo Alim Aliev Krim SOS -järjestöstä.

Krim SOS on yksi lukuisista vuoden aikana syntyneistä kansalaisaloitteista, joka organisoitui nopeassa tahdissa. Nyt sillä on työntekijöitä kolmessa kaupungissa ja se auttaa niin Krimiltä kuin maan itäosista tulevia pakolaisia.

– Kun ihmiset pyytävät viranomaisilta apua asunnon etsimisessä, nämä antavat meidän puhelinnumeromme, kuvaa Aliev.

Ukrainan yli on pyyhkäissyt aktiivisuuden ja solidaarisuuden aalto. Muutamissa kuukausissa on syntynyt noin 150 järjestöä, jotka auttavat pakolaisia ja tukevat sotaponnistuksissa.

Monenlaista apua on tarjolla. On vaateapua, majoitusta, työnvälitystä sekä juridista ja psykologista neuvontaa. Tukea tarjoavat yksittäiset ihmiset, spontaanit kansalaisaloitteet, yritykset, vasta perustetut ja vakiintuneet järjestöt. Kukaan ei koordinoi avustustoimintaa kokonaisuutena, joten avun löytäminen on onnen kauppaa.

Valtion kädenojennuksista merkittävin on henkilökohtainen avustus, jonka kaikki rekisteröityneet pakolaiset saavat kuuden kuukauden ajan. Se on kuukausittain 442 hrivnaa (noin 22 euroa) työkykyisille ja 884 hrivnaa eläkeläisille, vammaisille ja lapsille.

– Se on toki helpotus. Laki tuli voimaan lokakuussa ja ainakin täällä Lvivin alueella avustusten maksu toimii jo. Mutta asunnon vuokraaminen tällä seudulla maksaa vähintään 2 000 hrivnaa kuukaudessa, joten ilman työpaikkaa on mahdotonta muuttaa pois yhteismajoituksesta, toteaa Popov.

Lämmitys, ruoka ja talvivaatteet

Ruokalasta leijailee yrttien ja valkosipulin tuoksu, ja sali täyttyy nopeasti ruokailijoista. Asukkaat ovat palkanneet kaksi ammattikeittäjää, jotka tekevät ruuat yhdessä talkoolaisten kanssa. Lounas on pääasiassa kasviksia, itse kasvatettuja ja lahjaksi saatuja.

Ruoka ja majoitus ovat pakolaisille ilmaisia.

– Keskuksen omistaa paikallinen evankelinen seurakunta. Sen lisäksi saamme tukea muun muassa Kanadaan muuttaneilta ukrainalaisilta, ja niillä rahoilla maksamme lämmityksen ja ruuan, kertoo Popov.

Suuret avustusjärjestöt, kuten Ukrainan Punainen Risti ja Caritas, suuntaavat kaikki resurssinsa idässä oleville pakolaisjoukoille, joten Vynnykylle niitä ei riitä.

Yksi ongelmista on ollut lämpimien vaatteiden puute, sillä pakolaiset lähtivät kodeistaan kesällä ja uskoivat palaavansa pian. Tähän pulmaan toi joulukuun alussa apua suomalainen rekka, johon spontaanisti syntynyt avustusryhmä kokosi 3 000 kiloa lämpimiä vaatteita ja muuta tarpeellista.

Toinen huoli talven tullessa on huonosti toimiva lämmityspannu. Myös sen korjaamiseen kerätään lahjoituksia Suomesta.

Epäluuloa – ja valtavasti tukea

UNHCR on huolestunut siitä, että idästä tulleet ovat kohdanneet myös syrjintää esimerkiksi asuntoa tai työtä hakiessa. Krimiläiset saivat ystävällisen vastaanoton, mutta asenteet kiristyivät, kun ensimmäiset tiedot sodassa kaatuneista tulivat.

– Varsinkin miehiltä kysellään, miksi ette ole rintamalla, kertoo Sergei Popov.

– Ihmiset eivät ota huomioon, että jokaisella on omat syynsä. Itse en näkövamman vuoksi pääsisi armeijaan.

Vynnykyn asukkaiden mielissä on päällimmäisenä kuitenkin kiitollisuus.

– Totta kai meitä peloteltiin idässä, että täällä meitä vihataan ja ihmiset ovat hirviöitä, jotka syövät lapsia, Olga Strigina naurahtaa.

– Mutta meidät on otettu todella hyvin vastaan, olemme saaneet valtavasti tukea.

– Tavalliset ihmiset saattavat ajaa pihaan ja tuoda meille peräkontillisen vihanneksia omasta puutarhastaan, kertoo Popov. Lapsille on järjestetty teatteriretkiä ja muuta ohjelmaa.

Kriittisimmin Vynnykyn väki suhtautuu valtiovaltaan. Yrittäjänä Luhanskin alueella toiminut Juri Radtšenko menetti omaisuutensa eikä tiedä mihin ryhtyä.

– Tarvitsisin pienen lainan tai vaikka palan maata, niin voisin aloitella yritystoimintaa, mutta mitään ei ole tarjolla. Minua ei tarvita täällä – mutta en voi palatakaan.

Huoli tulevaisuudesta painaa

Mariupolilainen 13 lapsen lastenkoti jouduttiin evakuoimaan kesällä Vynnykyyn, sillä kotikaupunki oli silloin separatistien hallinnassa.

– Toivoimme pääsevämme takaisin Mariupoliin ennen lukukauden alkua, mutta siellä on edelleen liian sekavat olot, sähköä ja vettäkään ei ole aina saatavilla, kertoo lastenhoitaja Ilona.

Vynnykyn keskuksen asukkaista noin 50 on lapsia. Koululaisille löytyi paikka paikallisessa koulussa. Opetus on siellä ukrainaksi, mutta venäjänkieliset lapset oppivat sen nopeasti, vakuuttaa Ilona.

Yksi pulma uuden elämän aloittamisessa on kotiseudulle jääneet dokumentit. Ilman henkilötodistusta ei voi rekisteröityä maan sisäiseksi pakolaiseksi. Ukrainassa on käytössä myös Neuvostoliiton ajalta periytyvä työkirja, johon kootaan tiedot työsuhteista. Juuri hyväksytty laki antaa oikeuden solmia työsuhteen ilman työkirjaa, mutta miten todistaa pätevyytensä, kun koko työhistoria on yhdellä paperilla?

Olga Striginan perheelle lisämurhetta tuo se, etteivät viranomaistiedot liiku idästä länteen.

– Toisen poikani isä kuoli pojan ollessa pieni, ja aiemmin poika sai orvoille tarkoitettua avustusta. Hain sitä täkäläisiltä viranomaisilta, mutta he totesivat, että tarvitsevat vahvistuksen Luhanskin kaupungin sosiaalitoimesta, eikä heillä ole näille yhteystietoja. Tilanne on jatkunut jo kuukausia, eikä siihen ole löytynyt ratkaisua.

Eniten Vynnykyn evakkoja painaa huoli tulevaisuudesta. Ukrainan hallitsemilta alueilta tulleet odottavat olojen rauhoittumista, jotta voisivat palata kotiin. Ne, jotka ovat kotoisin separatistien hallussaan pitämillä alueilla, eivät juuri elättele toiveita paluusta. Jotkut heistä ovat toimineet Ukrainan armeijan hyväksi esimerkiksi toimittamalla tietoja tai ruokatarvikkeita ja päätyneet separatistien mustalle listalle.

Yksi asia tuntuu olevan kaikille selvä: kukaan haastatelluista ei luota siihen, että Ukrainan hallitus pystyisi palauttamaan itselleen separatisteille menetettyjä alueita.

Suomessa lahjoituksia Ukrainan pakolaisille keräävät Suomen Caritas ja Avustuskuorma itäukrainalaisille pakolaisille Lviviin -Facebook-ryhmä.

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!