Lehtikuva/Bulent Kilic

Vastustajien heikkous on vahvistanut Isis-järjestöä. Lisäksi Isis voi luottaa alueellisten toimijoiden tukeen, vaikka osa näistä onkin paradoksaalisesti liittynyt Isisin vastaiseen rintamaan.

Isis-järjestön erottaa muista Irakin ja Syyrian maaperällä toimivista militanteista sunnimuslimien järjestöistä sen ylikansallinen luonne, järjestelmälliset hyökkäykset siviilikohteisiin sekä ryhmän ideologinen jyrkkyys ja suuruudenhulluus, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Wolfgang Mühlberger tänään tiistaina ilmestyneessä julkaisussa.

Isis (Mühlberger käyttää muotoa Isil) tähtää jo tässä vaiheessa islamistisen valtioajattelun korkeimpaan mahdolliseen tavoitteeseen, kalifaatin pystyttämiseen.

Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi ilmoitti kesäkuussa 2014 ottavansa käyttöön kalifin arvonimen. Tämä oli käytännössä kaikille sunnimuslimeille osoitettu kutsu liittyä taisteluun Irakin ja Syyrian hallituksia vastaan, joita Isis pitää šiialaisluopioina.

Isisille löytyy vertailukohta historiasta, Saudi-Arabian kuningaskunnan perustamiseen johtaneesta jihadista, joka vaali raivokkaan antimodernistista ja fundamentalistista islamilaista ideologiaa.

Jotta voisi ymmärtää Isisin nopeaa levittäytymistä Irakissa ja Syyriassa, on Mühlbergerin mukaan tarpeen ymmärtää, miten hedelmällinen maaperä sille on menneisyydessä luotu. Ulkomaiden sotilaallinen puuttuminen alueen asioihin, maiden omien hallitusten taipumaton suhtautuminen oppositioon ja baathilaisen ideologian syrjäyttäminen vallasta ovat kaikki myötävaikuttaneet Isisin nousuun.

ILMOITUS

Tässä mielessä Isis vain täyttää alueellista ja ideologista tyhjiötä, vaikka se samalla edustaa myös erityistä ja kirjallista islamilaisen historian uudelleentulkintaa.

Irakin ja Syyrian ongelmat

Irakia ovat repineet useat sodat, YK:n asettamat pakotteet ja viime kädessä myös vanhan baathilaisen valtajärjestelmän purkaminen. Irakin armeija riisuttiin aseista Irakin jälleenrakennusvirastoa johtaneen yhdysvaltalaisen Paul Bremerin alaisuudessa.

Vuodesta 2003 lähtien šiiaenemmistön vähittäin kasvanut vaikutusvalta on johtanut sunniväestön marginalisoitumiseen ja kaunaisuuteen. Lisäksi Saudi-Arabia on pettynyt, kun Irak on siirtynyt sen vaikutusvallan piiristä varsin avoimesti Iranin vaikutuspiiriin.

Tämä on Mühlbergerin mukaan avannut ovet ulkopuolisten puuttumiselle Irakin tilanteeseen, vaikka toimijoina ovatkin nyt kovan linjan islamistit.

Syyrian vaivoina puolestaan ovat olleet useita vuosia jatkunut paha kuivuus maan koillisosan viljelyalueilla, sisällissodan laajentuminen maan hallintoa vakavasti uhkaavaksi konfliktiksi ja kansainvälisten pakotteiden aiheuttama talouden kurjistuminen.

Konfliktin alkuvaiheissa Syyrian asevoimien strategiana oli vetäytyä vähemmän tärkeiltä alueilta harvaanasutulla Jaziran alueella. Syyrian alaviittihallinto turvautui laajamittaisiin voimatoimiin, mikä edesauttoi kansannousun kehittymistä aseelliseksi kapinaksi.

Bashar al-Assadin väite, jonka mukaan kyseessä oli taistelu terrorismia vastaan, tuli lopulta itseään toteuttava ennustus, toteaa Mühlberger.

Helpot aluevaltaukset

Näiden eri tekijöiden yhteisvaikutus selittää Mühlbergerin mukaan pitkälti sen, miksi Isis on voinut saada haltuunsa sunnienemmistöiset alueet niin helposti. Valtiorakenteet ovat jo valmiiksi olleet hajalla, ihmiset ovat kokeneet kärsineensä vääryyttä, eivätkä länsimaat ole tarjonneet riittävästi tukea maltilliselle oppositiolle.

Tässä tilanteessa Isis on voinut saada kiihkomieliselle ideologialleen vastakaikua, tai ainakin se on hyväksytty Irakin ja Syyrian hallituksiin verrattuna pienempänä pahana.

Arabikevään kansannousut eivät toistaiseksi ole johtaneet laajamittaiseen demokratisoitumiseen. Tämä on osaltaan lisännyt äärimmäisten ja jopa utopististen liikkeiden vetovoimaa.

Vaikka Muslimiveljeskunnan näennäisesti kansanvaltainen linja ei tarjoa hyväksyttävää vaihtoehtoa Isisin ideologialle, nousi veljeskunta joka tapauksessa Egyptissä valtaan vaalien kautta. Egyptin armeija kuitenkin syrjäytti Muslimiveljeskunnan vallasta, mikä on tarjonnut tukea näkemykselle, jonka mukaan muutos voidaan saada aikaan vain aseellisen taistelun keinoin, kirjoittaa Mühlberger.

Ehdotuksia strategiaksi

Isisin menestys on muuttanut arabimaiden jihadistiliikkeitä. Isis on saanut haltuunsa alueet, jotka olivat aiemmin baathilaisten, vahvasti sekulaarien hallitusten hallussa. Isis on pystynyt käyttämään hyväkseen sunniväestön tyytymättömyyttä ja erilaisten arabi-ideologisten hankkeiden epäonnistumisia.

Isisin menestystä ovat saattaneet tietyssä määrin auttaa myös johtajuus, yhtenäisyys ja sotilaallinen kyvykkyys. Mutta viime kädessä sen nousun ovat Mühlbergerin mukaan mahdollistaneet vastustajien heikkoudet.

Mühlberger katsoo, että Isisinvastaisen strategian on unohdettava järjestön ylikansallinen luonne ja erotettava toisistaan toiminta Irakissa ja Syyriassa. Irakin tilanne kannattaisi pyrkiä ratkaisemaan ensin, minkä jälkeen vuorossa olisi Syyria, joka edellyttää pidemmän aikavälin hanketta.

Irakin uutta hallitusta on painostettava sopuun sunnijohtajien kanssa, jotta hallitus saisi takaisin niiden heimojen luottamuksen, jotka tällä hetkellä ovat kallellaan Isisin suuntaan.

Syyriassa puolestaan olisi viipyilemättä aloitettava ponnistelut neuvotteluratkaisun saamiseksi konfliktiin.

Yhtenäisen Isisinvastaisen liittouman luomiseksi on käsiteltävä kolme alueellista kysymystä, arvioi Mühlberger.

Ensimmäinen liittyy epävarmuuteen Saudi-Arabian asennoitumisesta; Isisin ideologian juuret ovat Saudi-Arabian edustamassa wahhabismissa. Toinen liittyy Iranin rooliin; Iran on keskeinen tekijä niin Irakissa kuin Syyriassa, ja on hyvin huolissaan sunnalaisen jihadismin leviämisestä. Kolmantena esiin nousee Turkin rooli, jota määrittelee pitkälti pidättyväisyys.