Miklos Jancso oli 1960- ja 1970-lukujen taitteessa eurooppalaisen taide-elokuvan juhlituimpia nimiä. Punaiset ja valkoiset (Csillagosok, Katonak, 1967) on hänen tunnetuimpia töitään.
Aiheensa takia unkarilaisfilmi tuo helposti mieleen tilanteen Venäjän ja Ukrainan välillä. Pitemmälle meneviä yhtäläisyyksiä ei kannata kuitenkaan vetää.
Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1919 Venäjälle, jossa taisteluihin osallistuu myös unkarilaisia kommunisteja. Punaiset ja valkoiset ei ole tavanomainen sisällissotakuvaus, sen takaa Jancson art house -status.
Ensimmäinen puolituntinen on vielä suhteellisen sovinnaista jännitysdraamaa. Tuolloin valkoisten kasakkakaarti järjestää vangituille punaisille piinallisia hetkiä. Niihin kuuluu muun muassa lupaus vapaudesta viidentoista minuutin etumatkan turvin. Lupaus on paljolti ansa.
Tapahtumien keskipisteen siirryttyä kenttäsairaalan maaperälle pääsee irti todellinen Jancso. Se tarkoittaa geometrisen sulavasti liikkuvaa kameraa, pitkiä otoksia ja tiettyä teatraalista otetta koko touhuun.
Tulos ei täysin vakuuta: ajatus osittain itsetarkoituksellisesta, aiheen ohi menevästä tyylittelystä ei välttämättä ole tuulesta temmattu. Ehkä turhan abstraktia tällainen sotabaletti, jossa on pientä
(homo)eroottista(kin) kutinaa nätteine hoitajaneitosineen ja yläosattomissa sitkeästi palloilevine sotapoikineen.
Punaiset ja valkoiset. Yle Teema sunnuntaina klo 18.00