Olavi Paavolaisen suhde julkisuuteen oli ongelmallinen vielä hänen suuren hiljaisuutensa aikanakin. Tarina kertoo, että jos media ei häntä vähään aikaan noteerannut, hän huudahteli työtovereilleen Radiotalossa: ”Herrajumala, nehän vaikenevat minut kuoliaaksi!” Ja kun hänestä kirjoitettiin, hän voihki: ”Herrajumala, miksi ne eivät jätä minua rauhaan?”

Kuolemakaan (1964) ei ole tuonut haudan rauhaa. Paavolaisesta on tehty hämmästyttävän paljon elämäkertoja ja muuta tutkimusta, kun ottaa huomioon hänen niukahkon kirjallisen tuotantonsa: kahdeksan omaa kirjaa 17 vuoden aikana ja mukana kolmessa runoantologiassa. Toki hän toimitti useita teoksia ja kirjoitti melkoisen määrän lehtijuttuja ja muuta lyhyttavaraa. Runot jäivät nuoruudensynniksi.

Panu Rajalan kiinnostavalla tavalla kriittinen ja epäluuloinen elämäkerta Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä (WSOY) on vetävästi kirjoitettu, jopa hauska, mutta paikoin myös järkyttävä monumentti. Rajalalle Paavolainen on vaikeimmillaan kuin ”neulaton kompassi”, jonka suunnasta on vaikea saada selvää. Paavolaisessa oli aimo annos opportunistia ja vikkelää takinkääntäjää, jos ajan henki sitä vaati. Rajala on pitkälle samaa mieltä kuin sodan jälkeen monet muutkin, että Paavolainen rukkasi sota-ajan päiväkirjateoksensa Synkän yksinpuhelun ajatuksia sodanjälkeiseen ilmapiiriin paremmin sopivaan kuosiin.

Paavolaisen elämäkerta on ajankohtainen nyt, kun elämme kriisien ja siellä täällä nousevan sotahulluuden aikaa.

Paavolainen halusi olla uuden ajan airut ja edelläkävijä, mutta oliko hän sittenkin peesaaja? Käytyään 30-luvun alussa Kolmannen valtakunnan vieraana, hän syttyi natsismille ja markkinoi uuden Euroopan ja natsien pakanauskonnon ja ”Pohjoisen ajatuksen” aatetta kotimaassa. Jatkosodan alussa hän lähti rakentamaan Suur-Suomea yhtä palavan innokkaasti kuin esimerkiksi kansallisromanttisiin utopioihin uppoutunut Martti Haavio eli runoilija P. Mustapää. Välirauhan aikana Paavolainen perusti silloisen rakastettunsa Helvi Hämäläisen kanssa jopa kahdenkeskisen ”opparin”, jossa pariskunta tutkiskeli Hitlerin Mein Kampfia. Hämäläinen hehkui Paavolaistakin tulisemmin, mikä näkyy hänen Olaville kirjoittamistaan kirjeistä. Hänestä oli suuri kunnia, suorastaan ihme, että pieni Suomen kansa sai taistella Euroopan johtajakansan vierellä ihanan tulevaisuuden puolesta. ”Mitä merkitsee sadankaan vuoden kärsimys, jos sen tuloksena on kansakunnan onni”, siteeraa Hämäläinen Mein Kampfia.

Kaltaistani paatunutta pasifistia järkyttävät juuri elämäkerran todistukset siitä isänmaallisesta uhosta ja suoranaisesta sotahulluudesta, joka sekoitti kansakunnan parhaatkin päät, kun tappiollisen talvisodan jälkeinen lyhyt välirauha näytti vääjäämättä johtavan uuteen sotaan. Voitonvarmuus hyökkäyssodan aikana oli kuin nykyisin Suomen lätkäjoukkueella: matsit uhotaan voitetuiksi jo etukäteen. Papit puhuivat avoimesti ristiretkestä, ja rintamalle komennetut kulttuuri-ihmiset vaelsivat Aunuksen maisemissa kuin pyhässä alkukodissa. Uralilta alkava suomalaisten heimojen onnela oli varmaa tulevaisuutta.

ILMOITUS

Yhteisestä riemusta olivat poissa vain ne poliittiset toisinajattelijat, jotka pantiin linnaan, että eivät pääsisi aukomaan päätään asioista, joita ei haluttu kuulla.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Synkkä yksinpuhelu ilmestyi vuonna 1946. Paavolaisella oli hyvää aikaa ja todella hyvät syyt ajatella näkemyksensä uusiksi pystyäkseen osoittamaan, että hän kuitenkin taas kerran oli uuden ajan airut ja edelläkävijä eli skeptikko jatkosodan suhteen alusta asti. Hän sai vastaansa entisten aateveljiensä ja asetoveriensa vihat, mutta häntä kohdeltiin vieläkin hyvin: hän pääsi johtamaan Suomen suurinta teatteria eli Radioteatteria. Hän teki siellä hyvää kulttuurityötä, mutta silti jotenkin kutkuttaa: mikäpä Paavolaiselle paremmin olisi istunutkaan kuin teatterinjohtajan rooli.

Hänen asemansa oli hyvä ja hän sai tukijakseen ja hoivaajakseen syvästi häntä rakastaneen Hertta Kuusisen. Häntä ei vaiettu kuoliaaksi, hän joi itsensä kuoliaaksi. Miksi? Mitä hän ei kestänyt? Maailmaa? Itseään?

Paavolaisen elämäkerta on ajankohtainen nyt, kun elämme kriisien ja siellä täällä nousevan sotahulluuden aikaa. Ajassa on vakavia merkkejä, myös Suomessa, niistä yksi yhä kasvava ja yhä typerämpiä muotoja saava ryssäviha. Nato-jäsenyyttä ajavissa on suoranaisia kiihkoilijoita, jotka eivät näe mitään vaaraa siinä, että Suomen pitkä itäraja muuttuisi Naton rajaksi. Haluavatko suomalaiset sotaa? Sitä välillä ahdistuneena kyselen. Voiman käytöstä ei seuraa ikinä mitään hyvää. Koskaan eivät sodat lopu siinä ajassa kuin on kuviteltu, eivät niin vähin tuhoin kuin on laskettu eivätkä pääty sellaiseen lopputulokseen kuin on uskottu. Mutta aina vain riittää niitä, jotka kuvittelevat ja uskovat.

Siunatuksi lopuksi pätkä Olavi Paavolaisen rakkaimman nuoruudenystävän Katri Valan pakinaa vuodelta 1934. Hän siteeraa saksalaista ainekirjoituksen oppikirjaa vuodelta 1927. Siinä koululapsille opetetaan mitä hyvää sota tuo tullessaan. Valtioille: a) sota juurittaa rauhan rikkaruohon, joka sallii järkiperäisyyden tukahduttaa idealismin ja antaa kaiken rappeutua, b) kansat oppivat paremmin tuntemaan ja ymmärtämään toisiaan, c) kauppa vilkastuu, d) taide saa suurenmoisia aiheita ylistettäväkseen. Yksityiselle kansalaiselle: a) sota tekee sellaisten lahjojen kehittämisen mahdolliseksi, joita vailla maailma menettäisi monta suurta miestä, b) monet hyveet pääsevät esille, ei vain rohkeus ja kestävyys vaan myöskin hyväntekeväisyys, armeliaisuus, uhrautuvaisuus, c) uskonnollinenkin tunne herää sekä voittajissa että voitetuissa, d) moni toimintakykyinen mies saa tilaisuuden runsaaseen ansioon.

Sodan huonoja puolia ei oppikirjassa luetella.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.