Lehtikuva

Kurvit suoriksi

Samaan aikaan kun herkkutatit nousivat Helsingin metsiin, sain kutsun presidentti Urho Kekkosen legendaarisen Tamminiemen saunan lauteille. Tamminiemen päärakennuksessa olin viime vuosikymmeninä käynyt monia kertoja, mutta koskaan en ollut kokenut UKK:n saunan taianomaisiksi sanottuja löylyjä, joiden avulla Urkin kerrottiin pehmittäneen kovapintaisimmatkin neuvostojohtajat Nikita Hrutshovista alkaen.

Ilmoitettuna päivänä nousin siis arvokkaasti metroon ja ajoin sillä Erottajalle mistä piti löytyä bussin numero 24:n pysäkki. Mutta eihän siellä enää ollut sen numeroisen linja-auton pysäkkiä. Suorastaan hätäännyin, sillä aikaa oli niukasti. Tyssäisikö kauan kaivattu saunominen tähän?

Paikalla oli kuitenkin muita busseja. Rohkeasti syöksyin erään kuljettajan luokse kyselemään, että minne numero 24:n pysäkki oli kadonnut. Mies ei osannut kuin pari sanaa suomea, mutta kansainvälisin käsimerkein hän sai selitettyä pysäkin siirretyn kauemmaksi Mannerheimintien laitaan. Säntäsin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri autoon, joka vei minut Seurasaaren sillan tuntumaan. Siitähän aukeni myös portti Tamminiemeen.

Kekkonen istui aina lauteiden kuumimmalla paikalla.

Mutta portissa oli suuri munalukko, eikä ainuttakaan ihmistä näkynyt aidan takaisissa Tamminiemen vehreissä maisemissa. Onneksi paikalle saapui vanha kaverini, joka oli saanut myös saunakutsun. Yhdessä uskaltauduimme painamaan portin vieressä olevaa lähes huomaamatonta nappulaa.

Mutta mitään ei tapahtunut. Joka soittokello oli rikki tai sitten Tamminiemessä ei ollut ketään paikalla. Jäi siis kokematta löylyt ja saunakutsussa luvattu Kekkosen haamu! (Seuraavaksi lyhyt ajatuskatko. Tarina jatkuu kolumnin lopulla. Älkää vaihtako lehteä!)

ILMOITUS

Seuratessani Suomen politiikan huippujen touhuja lähinnä television välityksellä täältä Itä-Helsingin ytimestä Vuosaaresta, minulle on tullut jotenkin orpo olo.

Sosialidemokraattien uusi toivo, SDP:n puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Antti Rinne tuo mieleen isokokoisen avuttoman vauvan, joka on kadottanut rakkaimman lelunsa. Tulee oikein ikävä eleganttia ja asiansa hyvin hallinnutta Jutta Urpilaista.

Kokoomuksen supertähti, puolueen puheenjohtaja ja pääministeri Alexander Stubb taas vaikuttaa tuon apukoulun tarkkailuluokalla olevan sinänsä herttaisen vauvan opettajalta. Hän puhuu hitaasti ja yksinkertaisesti asiat moneen kertaan toistaen aivan kuin olisi varma, että me tavalliset kansalaiset olemme totaalisia nuijia, jotka eivät normaalista puhekielestä mitään tajua.

Tulee väkisinkin mieleen, että onko Stubbin kielitaidossa jotain ongelmia, kun hän pyrkii tulemaan toimeen niin harvoilla ja lyhyillä sanoilla.

Nykyisin poliitikot korostavat aina olevansa ”aidosti” sitä tai tätä mieltä. Kiva kuulla, mutta minne ovat kadonneet luontevasti esiintyvät poliitikot, joiden ei tarvitse koko ajan vakuutella ”aitouttaan”?

Minua ottavat päähän myös politiikan kielen uudissanat, kuten esimerkiksi ”tahtotilat” ja ”tulokulmat”. Tietysti ne saattavat kuulostaa hienoilta ja moderneilta, mutta mitä ihmettä nämä sanat oikein tarkoittavat? Kekkonen olisi varmasti yhtynyt tähän kysymykseeni.

Mutta turha tässä on ruikuttaa. On seurattava aikaansa ja kielen kehittymistä, sillä onhan minullakin toki aito tulokulma tahtotilaani.

Menneen kesän aikana liikuin melko paljon vesillä, mutta kunnon sinilevälauttoja en sattunut näkemään. Ja jos olisin nähnytkin, niin en olisi osannut niistä ilahtua, kuten olisi pitänyt.

Syynä tähän oli se, että vasta elokuussa minulle selvisi sinilevän ihanuus. Tietoisuuteen minut johdatti Turun yliopiston eläintieteen professori Mikko Nikinmaa, joka kirjoituksessaan (HS 9.8.) osoitti sinilevän kertovan veden puhdistumisesta.

Professori kiteytti, että ”sinileväkukintojen esiintyminen osoittaa Itämeren myrkkykuorman pienentyneen riittävästi, jotta eliöt – hylkeet, merikotka ja lohi mutta myös sinilevät – lisääntyvät onnistuneesti”.

Kovalla kalamiehellä Kekkosellakin olisi siis ollut syytä riemuita sinilevälautoista Seurasaaren selällä.

(Saunajuttu jatkuu) Hetken kuluttua viehättävä neitonen tuli kuitenkin avaamaan meille Tamminiemen portin ja pian olimmekin saunassa, jossa pääosa pienestä saunaporukasta olikin jo odottelemassa.

Löylyhetki oli tarkoitettu juhlistamaan Esa Seppäsen uusimman kirjan Kuka Kekkonen? (Art House) ilmestymistä. Seppänen on everstiluutnantti evp. ,VTT ja Venäjän tuntija, joka 1969–71 toimi Kekkosen adjutanttina. Kirjaansa Seppänen on kerännyt tarinoita presidentin lähipiiriltä, kuten turvamiehiltä, hovimestarilta ja kansliapäälliköiltä.

Ryhdyin tekemään havaintoja Kekkosen saunasta. Neljännesvuosisadan maata hallinneen valtionpäämiehen saunaksi paikka oli hämmästyttävän vaatimaton. Saunatuvassa oli tilaa enintään kahdeksalle hengelle, mutta vain kuudelle löytyy lekottelulaverit. Saunan tiloja laajentaa pieni uima-allas, jonka eräät suomalaiset firmat lahjoittivat. Lahjoituksesta kertoo seinään kiinnitetty laatta, jossa huomiota kiinnittää rahaa antaneiden yritysten nimien puuttuminen. Miksiköhän?

Kekkosen henki elää saunassa kuitenkin parhaiten löylypuolella. Tuntikausien lämmityksen vaativa puulämmitteinen kiuas huokailee yhä ihanan pehmeästi. Voi vain kuvitella kuinka löyly on hivellyt UKK:n tarkoin valitun saunaporukan itsetuntoja.

Seppäseltä kuulemme, että Kekkonen istui aina lauteiden kuumimmalla paikalla ja yleensä pysyikin siellä viimeisenä. Neuvostojohtajista vain Anastas Mikojan, tuo armenialainen kaupparatsu, jonka veli oli Mig-hävittäjien suunnittelija, pystyi joskus päihittämään Suomen presidentin kuumuuden kestämisessä.

Juuri Mikojanin, Aleksei Kosyginin ja Nikolai Patolitshevin kanssa presidentti saattoi saunoa aamupuolelle yötä. Suomalaisille saunavieraille riitti puolitoista tuntia, johon sisältyi myös STT:n uutisten pakollinen kuuntelu. Tällöin juomapuolikin oli niukempi: vain pullo Auran nelosolutta henkeä kohden. Jos enemmän janotti, niin joutui tyytymään Pyynikin puolukkaporeeseen.

Ex-adjutantti kertoo myös, että saunan lämmittyä Kekkonen saattoi soittaa lahden toisella puolella asuvalle Neuvostoliiton suurlähettiläälle Vladimir Stepanoville ja kysäistä: ”Lähdetkö saunaan?”

– Ja Stepa ilmestyi saunan ovelle viidentoista minuutin kuluttua, Seppänen muistelee.

Pukuhuoneen puolella kuulemme myös Tamminiemen alla olevasta salakäytävästä ja pommisuojasta. Ne rakennutti Mannerheim ollessaan presidenttinä jatkosodan jälkeen. Päärakennuksen erään komeron lattiassa on salaluukku, jonka kautta rakennuksesta pystyy poistumaan vaaran uhatessa.

Saunatuvassa turistessamme joku pitkä kaljupäinen mies kuului kylpevän yhä löylypuolella. Kukaan ei ottanut asiaa puheeksi. Nyökyttelimme vain toisillemme tietäväisen oloisina.

Tamminiemen sauna on täynnä tarinoita, joita löylyt mukavasti siivittävät. Samoja juttuja tosin löytyy halvemmalla Seppäsen kirjasta. Kaikki mitä saunasta on kerrottu, ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi eräs venäläinen lehti oli tietävinään, että Kekkonen piti Suomen hallituksen istunnot saunassaan.

Tamminiemen saunassa ei tehty tärkeitä päätöksiä, siellä rentouduttiin. Näin väittävät ainakin Kekkosen kanssa saunoneet.