Vieraisiin tehtiin takavuosina vaikutus taidekirjoilla ja taidelehdillä, jotka aseteltiin sievästi näkösälle. Tarkoitukseen sopi parhaiten matala sohvapöytä, englanniksi ”coffee table”, joten myös Suomessa tunnettiin kirjallisuuden alalaji ”coffee table books”.

Britanniassa viktoriaanisena aikana yleistynyt kahvipöytä parkkeerattiin meillä sohvan eteen, sohvan pakolliseksi pariksi, mutta kahvia senkin ääressä juotiin ja hienoimmissa talouksissa drinkkejä.

Sohvapöytä on kuitenkin arkistunut ja menettänyt taidealttarin aseman, sillä sosiaalista pääomaa kartutetaan nyt ruoalla, joka on syrjäyttänyt monessa mielessä kulttuurin.

Lähiruoan paluu on nostanut perinneruoat unohduksen alhosta.

Kehityksen syyksi on epäilty nettiä. Netti tulvii musiikkia, filmejä, kirjallisuutta ja korkealaatuisia taidekuvia. Pariisin, Pietarin, Firenzen ja koko maailman huippumuseot ovat vain parin klikkauksen päässä, mutta 3D-tulostimetkaan eivät pysty liekitettyjä kampasimpukoita sylkemään.

Siinä missä netin tarjonta on ilmaista ja kaikille kansankerroksille yhteistä, kotona kokatussa pöperössä kohtaavat varakkuus, sivistys, kaukomatkailu ja trenditietoisuus. Master chef erottuu helmikanahyytelöllä välittömästi massasta.

ILMOITUS

Ruoanlaitto vaatii aina kätevyyttä ja herkkää makuaistia. Uusavuttomat eivät näissä kykykisoissa pärjää, vaan heille käy kuin entiselle tytölle kylän leikkuutalkoissa. Vanhassa maalaisyhteisössä nätti, mutta toistaitoinen tyttö jäi naimattomaksi tai sitten hänet sysättiin törkyiselle leskimiehelle talentin puutettaan iät kaiket häpeämään.

Lähiruoan paluu on nostanut perinneruoat unohduksen alhosta. Nykyisin rössypottuja ja rönttösiä ei pelkästään pilkata, vaan niihin suhtaudutaan myös nostalgian tippa silmäkulmassa tai leikkisästi, toisella suupielellä lempeästi hymyillen.

Kullekin maakunnalle on osoitettu jossakin komiteassa omat perinneruokansa. Uudellemaalle on tyypillistä Inkoon perunapuuro, Päijät-Hämeelle marjaroppana, Satakunnalle merimiesten sekamössö eli lapskoussi ja Keski-Suomelle jämsäläinen liponen, jota Jämsän martat eivät tosin ennestään tunteneet.

Luovutetun Karjalan perinneruoaksi on valittu – post mortem – perunalla ja läskillä täytetty rusu- eli hakkoopiirakka, kun taas Etelä-Karjalan ominaisherkkuna maistuu uuspotti.

Mikä ihme on uuspotti? Erikoinen sana esiintyy monissa nettilähteissä, mutta väärin se on silti. Kyseessä on karjalanpaisti, rasvaa kaihtamaton pataruoka, jota karjalaiset itse kutsuivat uunipaistiksi, uunilihaksi, uunipotiksi ja murretta vääntäen uunpotiksi.

Uuspotista tulee väistämättä mieleen Seitsemässä veljeksessä ja Nummisuutareissa mainittu uuspeili. Sanan taustalla häämöttää saksalaisen Möllnin seudulla keskiajalta lähtien ilvehtinyt Till Eulenspiegel, suomeksi Uuspeili, Till Pöllöpeili tai Tahvo Pöllöpeili.

”Suuri lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä, tekee piioille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko mies”, Jukolan Timo arvioi Kissalan Aapelia.

Yhteinen rahvas piti kiinni ruoka-aineista, jotka tunnettiin jo kaukaisina suomalais-ugrilaisina aikoina. Jauhoa tai puuroa alkuaan tarkoittanut rokka, suurimo, liemi, silava, kala, sieni, mansikka, muurain ja puolukka ovat sanoina ikivanhoja.

Hallaisen maamme ensimmäinen suomenkielinen keittokirja oli Elias Lönnrotin ruotsista vuonna 1834 kääntämä Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina. Kirja sisälsi opetuksia viljelemättä kasvavien ainesten valmistamisesta sekä ohjeita pakkasen paneman viljan parantamisesta, terveellisten rokkain laittamisesta ja aivan erityisesti potakkakryyneistä, joiden tärkkelys puristettiin potaatista eli maaomenasta eli maapäärynästä.

Keittokirjoja tutkineen Maarit Knuuttilan mukaan seuraava yritys oli vuonna 1849 ilmestynyt Kokki-Kirja. Opuksen suomensi tuntemattomasta lähteestä Johan Fredrik Granlund, Pitkäksi Maija-Stiinaksi kutsutun pitokokin avioton poika ja Täällä pohjantähden alla -runon sepittäjä.

”Nyt leikataan elikä wiilletään keitetyistä ja kuorituista perunoista ja puna=juurikoista henttuja lohkoja, joista painellaan sarwella ymmyriäisiä kynnen kokoisia palasia. Näitä ymmyrkeitä, elikkä palasia ladotaan ruoka öljyllä woideltun kaawan elikkä wormun pohjalle ja laidoille kauniiksi ruutuiksi elikkä neliskulmikkeiksi”, Kokki-Kirjassa selitetään sillisalaatin tekoa.

Moiseen esteettiseen näperrykseen ei maalaisnaisilla ollut taatusti aikaa. Sitä paitsi ”sallatit” olivat 1800-luvulla erikoisherkkuja ja ”punajuurikot” kartanoiden uutuuskasveja. Talonpoikainen kansa söi enimmäkseen puuroa, jota keitettiin tulisijan päällä riippuvassa padassa, ja työläisten muonana oli hellakakluunin vallankumoukseen saakka koruttomasti leipä.

Herrasväen kyökeissä oltiin kuitenkin valmiita kuin Melperi sotaan, kun Granlundin hienosteleva Kokki-Kirja käski tahria nisu-leiwän pytkyjä munaan, taaleeseen ja sokeriin, leikata sipuli tai kala haawoille, pakottaa papumäihä tihuan ruoka=siiwilän läpitse, tuiskutella jauhoja tai mäntätä kalamassa sitkeäksi taikinaksi.

Uuden vuosisadan alussa myös Kuopiossa, kaukana vallan keskuksista, hallittiin sosieteetin metkut. Maailman suurimman lankarullatehtaan omistaja ja taidekokoelman pesämunan kerääjä Herman Saastamoinen oli savolaiseksi vähäpuheinen mies, mutta elokuussa 1901 hän päätti juhlia liiketoimintansa merkkipäivää.

Sinebrychoffilta tilattiin 150 litraa parasta olutta, Jäähdytyslaitos Primukselta 60 kiloa lohta ja Pietarista 12 kalkkunaa, 35 kukkakaalia, viisi kiloa pieniä pyöniä, yksi puuta (=16 kg) viinirypäleitä, yksi laatikko omenia, yksi laatikko päärynöitä, yksi laatikko suolaisia cheksejä, tuoreita kurkkuja, joku määrä sitrooneja, 10 savustettua siikaa, viisi kiloa savustettua lohta, kuusi naulaa (=2,5 kg) tuoretta kaviaaria ynnä muuta hyvää kalaa ja lihaa, jotta päivällisvieraat saisivat massunsa täyteen.

Luettelon ”pienet pyönät” vaativat selitystä. ”Pyönällä” tai ”pöönällä” tarkoitettiin itäisessä Suomessa papua ja aivan erityisesti kahvinpapua, joten savolaisten verkkaisista kahvikutsuista oli tapana sanoa: ”Siinä hupenoo pyönä jos toenennii, ja sokertopasta imelöö riittää.”

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.

Kestotilauksen ensimmäinen vuosi 142eur

Tarjous uusille kestotilaajille!

Kestotilauksen ensimmäinen vuosi nyt vain 142€ – säästä 20 euroa. Voit maksaa tilauksesi 3, 6 tai 12 kuukauden erissä. Kestotilaajana saat lukuoikeuden myös digilehteen. Tarjous uusille kestotilaajille on voimassa 18.4. saakka.

Tilaa tästä!