Jouko Joentausta

Viimeinen sana

Suomessa järjestetään lukematon määrä sellaisia kesätapahtumia, joissa pääosissa ovat soitto ja laulu. Parhaillaan esimerkiksi Porista kuuluu jatsin jytke ja Savonlinnassa aariat raikuvat linnan muureilla. Lomaileva kansa liikkuu ja myös tarttuu tarjontaan.

Festivaalit eivät tietenkään ole mikään suomalainen erikoisuus. Kansan väkimäärään suhteutettuna yhtä suurimmista kansanjuhlista vietetään joka viides vuosi lahden takana naapurimaa Virossa.

Tallinnan laulujuhlilla oli tänäkin vuonna niin heinäkuun ensimmäisenä lauantaina kuin sitä seuranneena sunnuntaina molempina päivinä yhtä aikaa koolla noin 100 000 osallistujaa eli noin 30–40 000 esiintyjää ja noin 70 000 lipun ostanutta. Joka kymmenes virolainen viritteli kurkkuaan tai hurrasi esityksille joko laululavalla tai sitä vastapäätä sijainneessa rinnekatsomossa.

Virolaiset ovat laulaneet aina, myös silloin kun heidät määrättiin vaikenemaan.

Suomesta ei sellaista paikkaa löydy, jonne edes sopisi yhtä aikaa kymmenen prosenttia väestöstä eli noin yli puoli miljoonaa kansalaista.

Viron laulujuhlat ovat kovia kokeneelle kansakunnalle edelleen paljon muutakin vain kuin parin päivän yhteinen piknik ja kuorolaulun juhla. Ohjelmaa on valmisteltu ja harjoiteltu vuosia eri puolilla Viroa.

ILMOITUS

Virolaiset ovat laulaneet aina, myös silloin kun heidät määrättiin vaikenemaan. Turhaan ei Viron irrottautumista neuvostoimperiumista sanotakaan ”laulavaksi vallankumoukseksi”. Vuonna 1988 alkanut laulava vallankumous johti itsenäisyyden palauttamiseen vuonna 1991 – ja varsin rauhanomaisesti.

Virossa on ollut sellaisiakin aikoja muun muassa 1950-luvulla, jolloin miehittäjä määräsi, mitä lavalla saa laulaa ja mitä ei. Kansa ei kuitenkaan totellut käskijää, ja eri kuorot vetivät kiellettyjä isämaallisia lauluja jopa useamman kerran saman konsertin aikana. Ehkä osaltaan tästä kertoo nytkin sunnuntaina laulujuhlilla esitetty Anna Haavan sanoitus lauluun ”Ei saa mitte vaiki olla” (Ei voi olla hiljaa).

Ylipäätään laulu merkitsee virolaisille yhteen kuulumista vaikeinakin aikoina. Sitä voi kutsua isänmaallisuudeksikin, jos niin haluaa. Laulamisen merkityksen saattoi aistia myös helteisenä sunnuntaina laululavan katsomossa. Tunnelma oli harras mutta samalla innostunut eikä missään nimessä ryppyotsainen. Tässä festivaalissa ei häirikköjä saati örveltäviä humalaisia näkynyt, kun niitä ei yksinkertaisesti ollut.

Historialliset tapahtumat ja muistot ovat siivittäneet laulujuhlia. Laulujuhlilla on pitkät perinteet. Ensimmäiset laulupidot järjestettiin Tartossa jo vuonna 1869. Silloin oli kulunut viisikymmentä vuotta maaorjuuden lakkauttamisesta Virossa. Laulujuhlat ovat koko historiansa ajan tavalla tai toisella ilmentäneet kansallista identiteettiä. Musiikki ja laulujuhlat vaikuttivat maan itsenäistymiseen jo vuonna 1918 ja uudelleen sitten jälleen vuonna 1991.

Ensimmäiset laulujuhlat järjesti Wikipedian mukaan vuonna 1869 Tartossa Johann Voldemar Jannsen, joka on Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan isä. Jannsen on myös Eesti Postimees -lehden perustaja. Koidula on antanut paljon virolaiselle laululiikkeelle. Hänen isänmaalliset runonsa ovat hyvin suosittuja tänäkin päivänä.

Tallinnassa laulujuhlia on pidetty vuodesta 1896 lähtien. Juhla kuuluu Unescon henkisen ja suullisen maailmanperinnön luetteloon.