Lehtikuva/

Kurvit suoriksi

Venäjän toimet Krimillä ja itäisessä Ukrainassa aiheuttivat Suomessa taas Nato-keskustelun kiihtymisen, mutta kansan valtaosa säilytti hyvin hermonsa ja on yhä tiukasti sotilasliittoon liittymistä vastaan. Mutta samalla meillä voimistui pohdiskelu sotilaallisen yhteistyön lisäämisestä Ruotsin kanssa. Siitähän on jo myös puhuttu pitkään ja jossakin määrin sitä on kokeiltukin muun muassa rauhanaikaisen merivalvonnan alueella.

Yhteistyöllä olisi saatettu saada melkoista taloudellista säästöä erityisesti maiden puolustusvoimien materiaalihankinnoissa, mutta merkittäviin tuloksiin ei ole päästy. Yksi syy tähän on ollut se, että Ruotsissa on huomattavaa asevientiä harjoittava sotatarviketeollisuus, jonka etuja on varjeltu tiukasti.

Suomi osti aikoinaan Ruotsista kaksi laivueellista Draken-hävittäjiä. Ruotsissa oikein suututtiin, kun Suomi ei ostanutkaan Drakenien seuraajaksi ruotsalaista, silloin vielä keskeneräistä, Gripen-hävittäjää, vaan tehokkaamman amerikkalaisen Hornetin.

Puolustusmenoja korottavassa Ruotsissa ei Natoon haikailla.

Ruotsin armeijalle ei taas kelvannut suomalainen rynnäkkökivääri, mikä tietysti kenkutti suomalaisia. Panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja Ruotsi on kyllä meiltä hankkinut, kun ne ovat osoittaneet käyttökelpoisuutensa rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä. 1980-luvulla Ruotsi hankki Suomesta hätäpäissään vesikuuntelulaitteita eli hydrofoneja, kun Neuvostoliiton sukellusveneitä nähtiin lähes päivittäin Tukholman saaristossa.

Mutta pitkäjänteiseen ja suunnitelmalliseen yhteistyöhön ei armeijoiden materiaalihankinnoissa ole koskaan päästy. Eikä se tule olemaan helppoa tulevaisuudessakaan, sillä Suomen ja Ruotsin armeijoita on viime aikoina kehitetty hyvin eri suuntiin.

ILMOITUS

Toisen maailmansodan kokemuksien perusteella Ruotsi kehitti vuosikymmenten kuluessa vahvat puolustusvoimat. Liikekannallepanossa Ruotsi olisi saanut aseisiin 700 000 miestä, joista olisi muodostettu tuhat pataljoonaa.

Tosin Suomikin olisi saanut liikkeelle saman määrän joukkoja, mutta paljon Ruotsia heikommin varustettuina. Esimerkiksi lähes koko kuljetuskalusto – ensin hevoset, sitten traktorit – olisi ollut pakko ottaa siviilikäytöstä. Rikas Ruotsi käytti tuolloin puolustukseensa neljä kertaa enemmän rahaa henkeä kohti kuin Suomessa silloin tehtiin.

Ruotsilla oli myös aikoinaan maailman neljänneksi suurimmat ilmavoimat, jotka oli varustettu kotimaassa valmistetulla ajanmukaisella suihkukonekalustolla. Taistelukoneita oli parhaimmillaan tuhatkunta.

Nyt tilanne on aivan toinen. Ruotsin maavoimien pataljoonien määrä on supistunut viiteenkymmeneen ja ilmavoimien konemäärä on vajaa kymmenes entisestä. Ruotsin rajusti karsittua armeijaa on kehitetty kansainvälisiin tehtäviin. Suomen puolustusvoimien päätehtävänä on yhä nähty kotimaan puolustaminen.

Suomi on vuosikymmenten ajan muodostanut Ruotsille puskurivyöhykkeen mahdollisesti idästä tulevaa uhkaa vastaan. Ruotsin Suomessa toimivan sotilastiedustelun tärkein tehtävä on ollut aina selvittää, että kuinka pitkään Suomen armeija pystyy puolustautumaan Neuvostoliiton/Venäjän hyökkäystä vastaan.

Vuosina 1996 ja 2000 Ruotsissa tehdyissä puolustuspäätöksissä arvioitiin Venäjän heikkous niin suureksi ja Suomen puolustuskyky niin kovaksi, että maan puolustusvoimissa päätettiin luopua laajamittaisen hyökkäyksen torjumiseen valmistautumisesta.

Vuonna 2004 Ruotsissa tehtiin puolustuspäätös, jossa armeijan tehtäväksi annettiin ensisijaisesti kansainvälinen kriisinhallinta. Päätöksen mukaan Ruotsin tuli enimmillään pystyä ylläpitämään kahdessa kriisinhallintaoperaatiossa yhteensä enintään 3 000 sotilasta. Tällöin Ruotsissa kuviteltiin, että uusia puolustuspäätöksiä ei enää tarvittaisi.

Ruotsin uudenlaisen miniarmeijan rakentamisessa ilmeni isoja ongelmia ja Venäjän ja Georgian sota 2008 herätti jo epäilyjä valitun linjan kestävyyteen.

Ja nyt tilanne Ruotsissa on ratkaisevasti muuttunut. Sekä hallitus että oppositio kannattavat puolustusmenojen nostamista. Ruotsin hallitus onkin tehnyt esityksen puolustusmäärärahojen korottamisesta. Lisärahoja käytettäisiin muun muassa kymmenen Gripen -hävittäjän uuden E-mallin hankkimiseen. Hävittäjien määrä nousisi 70:een.

Esityksen mukaan Ruotsin puolustusmäärärahoja korotettaisiin 660 miljoonalla eurolla. Hävittäjien lisäksi rahoilla saataisiin muun muassa sukellusvene ja ilmatorjuntaohjuksia. Linjaa vaihtaessaan Ruotsi ei ole yksin, sillä kaikki muutkin Itämeren maat Suomea lukuun ottamatta ovat korottaneet puolustusmenojaan.

Ruotsin haparointi puolustuskykynsä ylläpitämisessä on tullut ja tulee kalliiksi. Pohjanlahden takana onkin puhuttu ”mustista aukoista”, joihin rahat katoavat kykyä kohentamatta. Onkin vitsailtu, että Ruotsin olisi syytä jättää puolustuksensa Suomen hoidettavaksi. Tietenkin hyvää maksua vastaan.

E-Gripen on ruotsalaishävittäjän kolmas kehitysversio ja sitä pidetään melkein uutena konetyyppinä. Se on aikaisempia Gripeneitä suurempi viidennen sukupolven hävittäjä, joka tulee yhdeksi vaihtoehdoksi, kun Suomessa ryhdytään pohtimaan Hornetien seuraajaa. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma on jo ehtinyt vilauttaa uusien Gripenien hankkimista Suomelle.

Gripenin E-version pahin kilpailija Suomen ilmavoimien tulevaksi hävittäjäksi on amerikkalainen F-35, joita esimerkiksi Norja on suunnitellut ostavansa 52 kappaletta. Gripen E:tä on taas tilannut Brasilia 36 kappaletta ja Sveitsikin havitteli 22 konetta, mutta ostopäätös kaatui kansanäänestyksessä.

Mutta unohtakaamme hetkeksi Euroopan synkät kuviot. Kesä on ovella, eikä meillä täällä Suomessa ole mitään hätää, kunhan pidetään ruuti kuivana.

Suvella voi loikoa rannalla ja lukea kunnon jännäriä, mutta kyllä muutkin kirjat kuin dekkarit käyvät kesälukemiseksi.

Tänään ryhdyin lukeman Atso Haapasen teosta Suomalaisten heimosotaretket 1918–1922 (Minerva). Kirja alkaa Mannerheimin 23. 12. 1918 antamalla miekkavalalla, joka sitten poiki jatkosodan alussa kuuluisan miekantuppipäiväkäskyn, jota pidettiin poliittisesti pahana mokana.

Haapanen laskee heimosodiksi seuraavat: Vienan retket 1918, Viron vapaussota 1918–1920, Aunuksen retki 1919, Petsamon retket 1918 ja 1920, inkeriläisten kansannousu 1919 ja Itä-Karjalan kansannousu 1921–1922.

Siis aika monta sotaretkeä tehtiin naapurin puolelle. Eikä niistä puutu samankaltaisia piirteitä kuin on Krimin ja Itä-Ukrainan nykyisissä tapahtumissa, jotka tosin ovat olleet vain pientä nahistelua vuoden 1918 Suomeen verrattuna.

Suomen liittymistä Natoon on perusteltu sillä, että nykyisin Suomi jää ilman tärkeää tiedustelutietoa. Pari viikkoa sitten osoittautui, että tämä väite on pelkkää puppua. Silloin paljastui, että Suomen sotilastiedustelulla on suorat yhteydet USA:n viestitiedustelu NSA:han.

Sanottakoon vielä se, että puolustusmenoja korottavassa Ruotsissa ei Natoon haikailla.