Aina vappuisin vasemmistolaiset järjestöt tekevät kunniakäyntejä punaisille haudoille, kukittavat muistopatsaita ja pitävät puheita. Tunnelma on hartaan liikuttunut, sillä vuoden 1918 tapahtumat tulevat meitä likelle, joskus jopa kotiovelle.

Kaupungeilla, pitäjillä, kylillä ja yksittäisillä taloillakin voi olla oma sisällissotahistoriansa, joka heittää tumman varjon nykyaikaan asti. Täällä Hyvinkäällä Sahanmäki ei ole mikä tahansa kaupunginosa, vaan se tuo väistämättä mieleen punaisten teloitukset.

Sisällissodan alkuvaiheissa oli vielä kova talvi, joten molemmat osapuolet survoivat uhrejaan jään alle. Valkoiset menettelivät näin Mikkelin lähellä Otavassa ja punaiset Kouvolan lähellä Korian sillalla.

Hiekkarinteet vaimensivat laukausten äänet ja estivät luoteja kimpoamasta silmille.

Kun maa suli ja punaisia alettiin tosissaan tappaa, Salpausselän harjut tarjosivat puitteet sekä teloituksille että hautauksille. Hiekkarinteet vaimensivat laukausten äänet ja estivät luoteja kimpoamasta silmille.

”Pahan maiseman” kartoittaja, valokuvaaja Pekka Elomaa leikki lapsena Hyvinkään rautatieaseman santaluiskassa, mutta myöhemmin hän tajusi, että samaan luiskaan ammuttiin ja kuopattiin vappuna 1918 kymmenen punakaartilaista.

ILMOITUS

Osallistuin pari vuotta sitten kaatuneiden muistopäivän juhlallisuuksiin ja laskin seppeleen Puolimatkan hautausmaan joukkohaudalle, johon Sahanmäen punaiset talvisodan alla siirrettiin.

Ajattelin siinä sankarihautojen ja joukkohaudan väliä marssiessani, miten tuttuja ovat vuoden 1918 tapahtumapaikat ja miten etäisiksi talvi- ja jatkosodan taistelukentät ovat jääneet. Vaikka Summasta ja Kollaasta puhutaan paljon, kuka osaa sanoa, missä ne tarkkaan ottaen sijaitsivat?

Summa-nimisiä paikkoja on useita, mutta talvisodasta kuulu kylä sijaitsi Viipurin kaakkoispuolella Kuolemajärven pitäjässä. Vanhaan lahjoitusmaatapaan Summan elämänmenoa hallitsi venäläiskartano, Summanhovi.

Keisarillinen ruoanmaistaja Pavel Gregoriev osti Summanhovin rauhan ja levon tyyssijaksi, mutta hänen tyttärensä perhe, Ivanovit, karkotettiin Summasta evakkoon. Kanta-Suomeen asettuneista Ivanoveista tuli Juhasia ja heidän venäläisyytensä henkistyi nostalgiseksi mielenmaisemaksi.

Paradokseja ei ole sotahistoriasta koskaan puuttunut: Summassakin sodittiin venäläisiä vastaan, mutta kylän venäläiset asukkaat pakenivat hädissään kohti Suomea.

Entä sitten Kollaa, joka aina vain kesti? Kollaa eli Kollaanjoki alkaa Suistamon Kollasjärvestä ja laskee Aunuksen Tulemajärveen. Summaan on täältä linnuntietä kaksisataa kilometriä.

Valkeala, synnyinkolkkani, tunnetaan autiosta pohjoisosasta, Vekarajärven varuskunnasta ja Repoveden kansallispuistosta. Suurmiehiä pitäjästä ei ole puutavarakauppias Ewald Henttua lukuun ottamatta noussut.

Helmikuun vallankumous ilahdutti asukkaita paljon enemmän kuin maamme itsenäistyminen, josta paikallinen lehti, Kouvolan Sanomat, ei kertonut rivilläkään. Itsenäisyysjulistus luettiin kirkossa, mutta ilman sisällissotaa syrjäkyläläiset eivät olisi huomanneet mitään erikoista.

Sisällissodan myötä jokainen polku alkoi kuitenkin saada merkitystä: Valkealassa käytiin rankkoja taisteluja ja teloitettiin ihmisiä enemmän kuin missään muualla Suomessa.

Kouvola, Valkealan asemakylä (joka on nyt emonsa nielaissut), oli valtava sotilasleiri, punakaartien keskisen rintaman komentopaikka ja ”punaisten pääkaupunki”. Ja koska Kouvola oli rautatiesolmu, sillat olivat sodan avainkohteita.

Kymijoen varsi kuohui kumousta ja ristiriidat kärjistyivät Korian sillalla. Jo tammikuussa 1918 suojeluskuntalaiset räjäyttivät osan siltaa estääkseen Eino Rahjan asejunan pääsyn Pietarista Helsinkiin. Suunnitelmaa puitiin Voikkaan apteekissa ja tihutyön jälkeen juhlittiin Multahovin kartanossa.

Tässä kohden sisällissodan tapahtumat hipaisevat historiaani, sillä vietin ensimmäiset elinkuukaudet kartanon kivinavetan nurkalla parin kilometrin päässä varsinaisesta lapsuuden kodistani.

Kymiyhtiö omisti kartanon ja koko tienoon ja sisällissota oli paljolti paikallissotaa Kymiyhtiötä vastaan. Sabotöörejäkin yhtiö syötti ja juotti, kunnes nämä jaksoivat jatkaa Selänpään asemalle ja sieltä veturikyydillä salaa Mikkeliin.

Valkoisten puolelta Mikkelistä käytiin katkaisemassa myös Torasjoen Mattisten silta ja sitä pitkin kulkeva Savon rata. Tänä tapahtui tammikuussa, ja huhtikuussa sillan katkaisivat uudelleen punaiset, jotka perääntyivät lyötyinä Tuohikotin taistelusta.

Silta ei ikkunaamme metsän läpi näkynyt, mutta Torasjoki oli ikioma virtamme vai pitäisikö sanoa lirisevä ojamme, sillä Jevgeni Dolmatovskin mielestä kolmesataa metriä leveä Taipaleenjokikin oli pelkkä puronen.

”On idässä jokia paljon, mutta raskaimmin aaltoaa vuo ikuisen Taipaleenjoen, joka purosta muistuttaa”, Dolmatovski, talvisodan rintamakirjeenvaihtaja, riimitteli. Ja vastakkaiselta rannalta Taipaleenjokea tähysi suomalainen komppaniapäällikkö, runoilija Yrjö Jylhä.

Sisällissodan viimeinen taisto käytiin Valkealan kirkonkylän ja Lappalanjärven välimaastossa, samassa kohdassa, jossa päävihollinen Kustaa III hurmasi 29. huhtikuuta 1790 valkealalaiset niin, että iso siirtolohkare ristittiin Kuninkaankiveksi ja kylänraitti vielä Kustaa III:n tieksi.

Viimeisen taiston viimeinen näytös esitettiin kolmas toukokuuta 1918 Jokelan sillalla. Syystä tai toisesta paikka kummittelee unissani: olen palaamassa koulusta, mutta kun linja-auto vyöryy alas rinnettä, silta onkin veden vallassa.

Loppuvaiheissa valkoinen terrori pyyhki myös sopuisaa Jaalaa, jonne oli lapsuuden kodistani reipas peninkulma. ”Jaalan pyöveli” Sulo Nykänen kokosi kylistä ja Kouvolan vankileiristä seitsemänkymmentä köyhää jaalalaista ja laati heistä tappolistan. Jokaisen nimen perässä seisoi kolkosti kolme ristiä.

Pelottavimman maineen sai kuitenkin Kouvolan tai Tommolan veripelto, joka levittäytyi tyttölyseomme takana. Toukokuussa pellosta kaivettiin esiin satakunta valkoista ja ammuttiin samoihin hautoihin yhtä monta punaista.

Teloituspaikalle kasvoi koivu, mutta se ei ottanut voimaansa viattomasta punahurmeesta, vaan ”lahtarin verestä”. Ja vielä tänä päivänäkin koivuvanhuksen erottaa oudoista, tuskan vääristämistä oksistaan.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.