EU-komissio on vihdoin myöntänyt, että Eurooppaa tuhoavaan sosiaaliseen kriisiin on reagoitava. Mitä komissio siis tekee? Tietenkään se ei muuta vahingollista talouspolitiikkaansa. Sen sijaan sosiaalisen hyvinvoinnin seuraamiseen lanseerataan uusia indikaattoreita.

Indikaattoreiden luominen on klassinen temppu, kun vallanpitäjän tarvitsee osoittaa tekevänsä jotain, ilman todellista aikomusta tehdä mitään.

Yhä uudenlaisten hyvinvointilukujen tuotanto kuuluu ”pehmeän politiikan” ydintehtäviin. Tämä on osa talouteen keskittyvien ja sosiaalisiin kysymyksiin keskittyvien instituutioiden välistä työnjakoa. Uusliberaali talouspolitiikka saa operoida rauhassa, kun pehmeä kuori pitää yllä puhetta hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja ympäristökysymyksistä.

Tuloksena on poliittista voimattomuutta.

Suurin osa YK-järjestöistä kuulostaa ulostuloissaan puunhalaajilta – koska politiikan suuntaa viime kädessä ohjaava talouspoliittinen valta on Maailmanpankilla. Kansallisvaltioiden päätöksenteossa kestävästä kehityksestä saa puhua loputtomiin, kunhan ei häiritse valtiovarainministeriön työtä.

Tuloksena on poliittista voimattomuutta. Lukuisat ihmiset yrittävät ymmärtää, miksi ongelmat vain lisääntyvät, vaikka kaikki tuntuvat kannattavan tasa-arvoa ja ilmastonsuojelua.

ILMOITUS

Pehmeisiin indikaattoreihin ei tulisikaan tyytyä. Jostain oudosta syystä kansalaisliikkeissä (joihin samaistun lähes kaikessa) ajatellaan kuitenkin yleensä toisin. Tämä johtuu tarinasta, jota olemme ryhtyneet kertomaan itsellemme. Tarina kuuluu: saat sitä, mitä mittaat. Tarinan tueksi ei ole näyttöä, mutta sitä toistetaan silti.

Olen esimerkiksi kuullut satoja kertoja väitteen, että ympäristö- ja hyvinvointiongelmien takana on bruttokansantuotteen asema indikaattorina. ”Vaihtoehtoisessa” puheessa tuskin mikään on yleisempää kuin väite, jonka mukaan BKT-mittarin tuijottaminen luo talouteen vahingollisen kasvupakon ja ongelmat ratkeaisivat siirtymällä ”todellisen hyvinvoinnin mittariin”.

Mitään kasvupakkoa ei kuitenkaan ole. Euroopan keskuspankin tehtävä on jarruttaa kasvua heti, kun hintavakaus on uhattuna. Silti poliitikkojen ehdoton enemmistö pitää BKT:n kasvua tärkeänä tavoitteena. Tämä tavoite ei vaan sanele keskeisten talousinstituutioiden toimintaa, koska vaikutusvaltaisimmilla ryhmillä on eri prioriteetit.

Indikaattoriuskon taustalla lienee arkikokemus. Indikaattorien valinnalla kun on aitoa ohjaavaa merkitystä organisaatioissa, joiden piirissä monet meistä viettävät puolet valveillaoloajastaan arkipäivinä. Organisaatio todella voi unohtaa perustehtävänsä ja ryhtyä muovaamaan toimintojaan ainoastaan ulkoisten kriteerien nojalla mielekkäiksi. Yliopistot ovat tästä hyvä esimerkki.

Mutta kun siirrymme politiikan tasolle, realistinen valta-analyysi on välttämättömyys. Valta ei ole toistaiseksi siirtynyt kansainvälisiltä sijoittajilta Tilastokeskukseen, eikä siksi politiikan vaatimuslistaa kannata kohdistaa tilastotieteilijöille.

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.