Cecil Stoughton

Kurvit suoriksi

Luen parhaillaan Jörn Donnerin Mammuttia (Otava). Donner paljastaa olleensa aina keppikerjäläinen – lähinnä epäonnistuneiden bisnestensä takia – mutta eläneensä, matkustelleensa ja syöneensä aina luksusluokassa. Todella kadehdittavaa.

Kaikki alkoi mennä pieleen heti Kennedyn ampumisen jälkeen.

Mistä salaliitoteoriat syntyvät ja mikä saa monet ihan fiksun oloiset ihmiset silmät kiiluen niihin uskomaan?

Perusteos tämän kysymyksen ymmärtämiseen on mielestäni hiljattain ilmestynyt New York Timesin arvostetun toimittajan Philip Shenonin 700-sivuinen teos Kennedyn murhan salattu historia (Otava).

Presidentti Kennedyn murha Dallasissa marraskuussa 1963 on yhä yksi salaliittoteorioiden kehittelijöiden mielikohteista ja tulee sellaisena pysymäänkin. Toinen huippusuosittu kohde on tietysti Yhdysvaltoihin suunnattu terrori-isku 11. syyskuuta 2001, jolloin kaapatut lentokoneet iskeytyivät New Yorkin kaksoistorneihin.

Tarkemmin sanottuna Shenonin tutkimus käsittelee Kennedyn murhan tutkimuksia ja erityisesti niin sanotun Warrenin komission työskentelyä. Murhan jälkeen Yhdysvaltojen presidentiksi nousi Lyndon B. Johnson, joka asetti USA:n korkeimman oikeuden ylituomarin Earl Warrenin johtaman komission.

ILMOITUS

Sen tehtävä oli selvittää lopullinen ja virallinen totuus Kennedyn kuolemasta ja siihen syyllisestä tai syyllisistä. Komission piti myös työllään estää kaikenlaisten spekulaatioiden ja salaliittoteorioiden leviäminen.

Shenonin kirja pyrkii olemaan samalla kunnianosoitus nuorille lakimiehille, joita Warrenin komissio värväsi tarkistamaan FBI:n, CIA:n ja poliisin suorittamia murhan tutkimuksia. Juristit olivatkin pääosin ahkeria ja päteviä. Yksi heitä oli jopa niin yritteliäs, että pyrki samaan sänkyyn useiden naispuolisten kuulusteltavien kanssa. Yksi ahdistelun kohteiksi joutuneista oli presidentin ampuneen Lee Harvey Oswaldin leski Marina, kaunis venäläinen nainen.

Ylituomari Warren itse oli jo sen verran iäkäs pappa, että hänestä ei ollut uhkaa nuorille naisille, mutta hän pyrki suojelemaan niin tiukasti Kennedyjen perhettä, että komission tutkimuksista ei sillä suunnalla tahtonut tulla yhtään mitään.

Vanhana konservatiivina Warrenilla oli myös vankat ennakkoluulot. Kun hänen alaisensa olisivat halunneet jututtaa erästä tärkeää todistajaa, niin ylituomari järkeili näin:

”Kommunistia ei vain voi uskoa. Me emme puhu kommunisteille. Ei voi luottaa siihen, että vannoutunut kommunisti puhuisi meille totta, joten mitä järkeä siinä on?”

Joka tapauksessa komission edustaja haastatteli Kennedyn murhasta jopa Fidel Castroa. Huippusalainen tapaaminen järjestettiin kansainvälisillä vesillä Meksikon lahdella. Castrolla olisi ollut itse asiassa todellinen syy järjestää Kennedyn salamurha, sillä sekä Robert että John Kennedy olivat yrittäneet muun muassa mafian avulla monta kertaa murhata Kuuban johtajan. Fidel onnistui vakuuttamaan tutkijat syyttömyydestään.

Kaikki alkoi kuitenkin mennä pieleen heti Kennedyn ampumisen jälkeen, kun Dallasin poliisi osoittautui täysin ammattitaidottomaksi. Tarkistamattomia – ja vääriä – tietoja annettiin kiireesti medialle. Nämä ”faktat” ovat vielä tänäkin päivänä salaliittoteorioiden rakennuspalikoina.

Kun Warrenin komissio oli aloittanut työnsä, niin sen työntekijät huomasivat liittovaltion poliisin FBI:n sabotoivan sen työtä pihtaamalla hallussaan olevien tietojen toimittamista. Ja kun tästä huomautettiin niin FBI:n johtaja Edgar J. Hoover määräsi, että komissiolle lähetetään kaikki seinähulluiltakin saatu materiaali. Komission vielä vähäinen henkilökunta tukehtui paperitulvaan.

Aluksi keskustiedustelupalvelu CIA:n kanssa yhteistyö tuntui sujuvan paremmin, mutta pian osoittautui, että sekin salasi tietojaan komissiolta. Homma meni aivan sekopäiseksi kun CIA:n surullisenkuuluisa vastavakoilupäällikkö James Jesus Angleton alkoi kähmiä Kennedyn murhan tutkintaa johtoonsa.

Angleton jahtasi ”myyriä” niin ansiokkaasti, että sai potkut CIA:sta ja joutui lopulta vainohulluna hourulaan. Hän oli epäillyt KGB:n agenteiksi muun muassa USA:n ulkoministeri Henry Kissingeriä, Englannin pääministeri Harold Wilsonia ja CIA:n johtaja William Colbya.

Komissiolle valkeni, että FBI oli laiminlyönyt tehtävänsä Dallasissa. Hoover kiisti tämän jyrkästi, mutta rankaisi hommansa huonosti hoitaneita miehiään. Vielä selvisi sekin, että Salaisen palvelun agentit, joille presidentin lähisuojelu kuului, olivat olleet vastoin määräyksiä salamurhaa edeltävänä iltana myöhään ryyppäämässä.

Warrenin komissio sai työnsä valmiiksi kahdeksassa kuukaudessa ja se päätyi siihen, että Oswald ampui Kennedyn ilman minkään salaliiton osallisuutta. Tänäkin päivänä suurin osa amerikkalaisista on toista mieltä.

Salaliitto olisi tietysti presidentin surmaajaksi paljon arvokkaampi kuin yksinäinen surkimus, joka oli hankkinut postimyynnistä halvan kiväärin. Vaikka Shenonin kirja paljastaa paljon salaliittoteorioiden syntyjen syitä, niin se jättää itsekin oven raolleen teorioiden kehittelylle.

Tuo raollaan oleva ovi on Meksikossa, jossa Oswald käväisi hieman ennen Kennedyn ampumista ja missä hänen väitetään tavanneen KGB:n salamurhaspesialistin Valeri Kostikovin.

FBI:n Hoover ja CIA:n Angleton kuitenkin sotkivat aikanaan kuviot niin pahasti, että koko totuus ei selvinne koskaan. USA:n tiedusteluyhteisö oli joka tapauksessa niin hyvin informoitu, että Oswaldin nimi olisi pitänyt liittää presidentin turvallisuutta uhkaavien listalle jo hyvissä ajoin.

Ehkä Dallasin pölkkypäiset poliisit olisivat silloin voineet estää John Kennedyn ampumisen.

Ruotsin pääministerin Olof Palmen murha on kuin köyhän miehen versio Dallasin tapahtumista, mutta siitäkin riittänee loputtomasti palikoita salaliittoteoreetikoille. Eihän rikollinen juoppo voinut ampua Palmen kaltaista hienoa miestä.

Lopuksi vielä aivan toisenlaista pohdittavaa.

Kiinassa todettiin hiljattain, että nuoret miehet ovat tulleet liian lihaviksi pystyäkseen toimimaan sukkelasti panssarivaunujen sisätiloissa.

Onko tämä hyvä vai huono uutinen?