Jotenkin on turvaton olo. Outoa, koska henkilökohtaisesti mikään ei ole muuttunut. Kukaan ei uhkaile minua tai perhettäni, kaikki on suhteellisesti hyvin. Mutta silti.

Mediassa kerrottiin yleisötilaisuudesta Lieksassa, jonka järjestäjänä olivat perussuomalaiset. Tarkoituksena oli kai selvittää, kuinka paljon maahanmuutto maksaa kunnalle, jossa 3,25 prosenttia on ulkomailla syntyneitä.

MTV:n mukaan ”Lieksan 400 maahanmuuttajaa ovat paikallisten viranomaisten mielestä hyvin elämässään kiinni. Lapsista yhteensä pari sataa on päivähoidossa ja eri kouluissa. Noin 60 äitiä ja sylilasta on kotona. Aikuisista vajaa sata on erilaisessa kielikoulutuksessa, kolmisenkymmentä ammattiin johtavassa koulutuksessa tai työharjoittelussa, ja muutama maahanmuuttaja on saanut jo töitäkin”.

Valitettavan usein poliitikon ”siunaus” – lupa syyttää muukalaisia – laukaisee epäluuloja ja jopa väkivaltaa.

Jos otetaan huomioon, että 30 vuoden aikana Lieksasta katosi noin 7 000 asukasta, ikääntyneitä on yli neljännes kunnan väestöstä, lapsista (0–14-vuotiaat) yli 16 prosenttia ovat maahanmuuttajataustaisia ja työttömyysaste on yli 16 prosenttia, niin siinä on hyvä sauma lähteä etsimään syyllisiä nimenomaan siirtolaisista.

Kun Helsingistä asti tullaan sanomaan, että muukalaiset vievät kaikki kunnan rahat, niin siinä voi odottaa jotain tosi ikävää. Toivottavasti erehdyn ja paikallisella tasolla löydetään keinoja rauhoittaa tilanne, mutta valitettavan usein poliitikon ”siunaus” – lupa syyttää muukalaisia – laukaisee epäluuloja ja jopa väkivaltaa.

ILMOITUS

Lieksa on pieni paikkakunta, vain 12 332 asukasta, mutta se kuvaa hyvin kuinka helppoa on saada ihmiset etsimään ulkopuolisia syyllisiä ongelmiin. Näin tapahtuu muuallakin. On lukuisia esimerkkejä, jotka toistuvat uudestaan ja uudestaan. Ja se tekee voimattomaksi – eikö me opita koskaan?

Ehkä ei. Onhan paljon helpompaa luulla, että syyt pahoinvointiin tai vaikeuksiin ovat jossain muualla. Silloin ei tarvitse tehdä mitään, voi syyttää muita – ihmisiä, olosuhteita, rakenteita – yrittämättä muuttaa mitään.

Yksi sopiva kohderyhmä on tietysti maahanmuuttajat – hehän ovat heikoin lenkki tässä(kin) yhteiskunnassa jos katsotaan työttömyysluvut ja elinolot keskimäärin.

Itse asiassa ryhmä on heterogeeninen, mikä myös selittää keskinäiset epäluulot ja valmiudet syyttää niitä ”toisia”. Keskiluokka taas ottaa laajemmin syyttämällä huono-osaisia yhtenä ryhmänä. Päättäjille taas on tärkeää saada meitä uskomaan, että on vain yksi ainoa ratkaisu tasapainottaa valtion taloutta (leikkaukset ja ulkoistaminen) sekä siirtää huomiomme ulkoisiin uhkiin. Jonka osana ovat tietysti maahanmuuttajat – vaikkei sitä ääneen sanotakaan.

Tästä se turvaton olo tulee. Päälle painavat myös median luomat pessimistiset tulevaisuuden näkymät. Eläkekeskustelut, ilmastomuutokset, ikärasismi – jopa minua nuoremmat ovat työnantajien mielestä kelvottomia työhön. Kuulemma työehtosopimukset rajoittavat työn tarjonnan hintajoustoja eikä yhtään haittaa, että iso joukko työtä tekeviä ei enää pysty elättämään perheitään nykyisillä palkoillaan.

Joten yhtään en ihmettele joidenkin pakoa luontoon, vaellusretkille tai ihan kokonaan pois ison kaupungin oravanpyörästä. Tuttavani lähti aikoinaan Moskovasta Iso-Britanniaan rakentamaan uutta elämää, mutta kyllästyi tai lähinnä pettyi niihin ihanteisiin, joita pidetään menestyksen symboleina. Nyt hän asuu Turun saaristossa vanhassa talossa, jonka kunnosti itse. Hänellä on kolme lasta (vähän yli kaksivuotiaat kolmoset), kanala, kasvimaa ja paljon kalaa meressä, marjoja ja sieniä metsässä. Elämä ei ole helppoa, mutta aitoa. Vapaaehtoiset tulevat auttamaan häntä silloin tällöin, saavat katon pään päälle, luomuruokaa ja sitä tärkeintä – oikeata luontoa ja luonnonläheistä elämää edes vähäksi aikaa.

En tiedä, kuinka tavallista on Suomessa tällainen käytäntö, mutta Venäjällä riittää ihmisiä, jotka ovat valmiit maksamaan (tosin nimellismaksun) alkeellisesta majoituksesta, muonituksesta ja vielä tekevät töitä auttaakseen yksinhuoltajaäitiä.

Täytyy sanoa: olen kateellinen hänelle. Itse en ole valmis noin radikaaliin elämänmuutokseen. Yritän selittää omia pelkojani sillä, etten usko eskapismiin siis pakoon todellisuudesta. Mutta sisimmissäni tiedän, etten uskalla. Toki suunnitelmissani on lähteä sinne saarelle viikoksi auttamaan, saa nähdä, miten käy. Epäilen kuitenkin, että se jää kokeiluksi. Ehkä saan siitä uutta voimaa ja uskoa huomiseen.

Toisaalta, miksi ei? Tiedän varmasti, että auttamalla toisia saa voimia omaan elämään. Olemalla lähellä niitä, jotka uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja, antamalla omaa panostuksensa vaikka hyvin vaatimattomankin – se jo on antoisaa. Kun sen ymmärtää, niin löytyy paljon muille annettavaa, on se aikaa, osaamista tai vaikkapa myötätuntoa.

Mitä vihollisiin tulee… Niiden etsimiseen ei kannata tuhlata aikaa ja voimia. Pahin niistä löytyy kuitenkin peilimme edessä. Täytyy vain uskaltaa kohdata se.

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.