Pekka Pajuvirta

KU:n arkistojoulu katsoo historiaan 24.12.–1.1.

Kansan parahti, kun hallitus ilmoitti etsivänsä säästöjä vanhusten laitoshoidon vähentämisestä. Laitoshoidosta taas löytyi ammottavia puutteita jo tässä 17.2.1998 ilmestyneessä jutussa.

Monet vanhukset kuolevat sairaaloissa kirjaimellisesti paskan keskellä. He eivät saa riittävästi ruokaa eikä juomaa.

Kovia väitteitä esittävä viiden naisen perustama kansanliike ihmisarvoisen vanhuuden puolustamiseksi on herättänyt vilkkaan keskustelun sivistysvaltion häpeäpilkusta.

Viisi vanhustenhuollon nykytasosta kauhistunutta helsinkiläisnaista alkoi viime syksynä miettiä, mitä asialle voisi tehdä. Heidän mukaansa kroonikkopotilaan hoito maksaa yhteiskunnalle 13 000–18 000 markkaa kuukaudessa, mutta silti vanhukset kuolevat sairaaloissa nälkään ja janoon. He joutuvat ulostamaan vaippoihin, jotka vaihdetaan kahdesti vuorokaudessa.

Naiset päättivät perustaa kansanliikkeen, joka perisuomalaiseen tapaan kerää nimiä vetoomukseen epäkohtaa vastaan. Aluksi nimiä kertyi tuttavilta ja sukulaisilta. Ennen joulua heillä oli STAKESin pääjohtajan Vappu Taipaleen tapaamisessa tukenaan 700 allekirjoitusta, ja nyt nimiä on koossa jo yli 5 000.

Kiinnostus ja kauhistus vanhustenhuoltoa kohtaan kasvaa päivä päivältä.

ILMOITUS

Naiset käyvät puhumassa asiastaan isokenkäisille noin kerran kuussa. Helsingin apulaiskaupunginjohtajan Timo Honkasen jälkeen suunnitteilla on vierailu maaherra Tuula Linnainmaan pakeille.

Alustavan suunnitelman mukaan allekirjoitukset kootaan yhteen ensi syksynä ja ne luovutetaan mahdollisesti kansanedustajille.

Omaiset eivät uskalla puhua

Taru Jaakonkarin mukaan kuolevan ihmisen häpeällisen huonoa hoitoa on ympäröinyt merkillinen vaikenemisen kulttuuri, vaikka kaikki ovat sen tienneet.

– Mutta kun joku on ruvennut puhumaan tästä asiasta, niin se on aukaissut jotain patoja, koska ihmiset ovat tulleet todella innolla mukaan.

Omaiset eivät asiaan uskalla puuttua, koska he pelkäävät kostoa.

Naiset saattoi yhteen sekä omakohtaiset että lähipiirin kokemukset kroonikkohoidon ongelmista.

– Minä olen omakohtaisesti kokenut, miten vanhuksia hoidetaan sairaalassa. Ei syötetä, ei juoteta. Minusta oli järkyttävää, että ruoka pantiin halvaantuneen potilaan viereen pöydälle ja ihmeteltiin sitten, ettei Kallelle maistunut ruoka tänään, kertoo Brita Heikkilä.

Naiset sanovat, että potilaille kyllä tarjotaan jokainen määrätty ateria, mutta heitä ei avusteta syömään ja juomaan. Ne, jotka eivät itse pysty ruokailemaan ovat sitten syömättä.

Vanhuksia kuivatetaan

– Vanhuksia suoraan sanoen kuivatetaan. Ei anneta suun kautta nestettä, väittää työterveyshoitajan koulutuksen saanut Brita Heikkilä.

Miksi ihmeessä?

– Ettei tule niin paljon pissaa vaippoihin eikä ole niin paljon työtä. Ja onhan se hankalaa juottaa niitä ihmisiä, Taru Jaakonkari vastaa.

Brita Heikkilä on käynyt anonyyminä katsomassa hoidon tasoa eri laitoksissa. Kerran hän ”jäi kiinni” juottamasta yhtä potilasta.

– Minulle sanottiin, ettei niitä saa syöttää ja juottaa. Ne kusee ja paskantaa, ja kuka niitä vaippoja vaihtaa.

Syöttäminen olisi se hetki päivästä, jolloin olisi mahdollista ottaa lähikontakti potilaaseen, mutta se hoidetaan pikavauhdilla, jos hoidetaan ollenkaan, Brita Heikkilä valittaa.

Kaksi vaippaa vuorokaudessa

Naisten saaman palautteen mukaan on aivan yleistä, että hoitolaitoksissa vanhusten vaipat vaihdetaan vain kaksi kertaa vuorokaudessa.

– Tämä tuntuu aivan pöyristyttävältä. Kun luoja ottaisi pois ennen kuin tuollaiseen laitokseen joutuu, puuskahtaa Taru Jaakonkari.

Mistään he eivät ole löytäneet sellaista määräystä, että vuorokaudessa saa käyttää vain kaksi vaippaa potilasta kohden. Tämä on vain muodostunut käytännöksi läpi maan.

– Maakunnasta tuli kyllä yhdestä laitoksesta sellaista palautetta, että meillä olisi aikaa vaihtaa vaippoja, mutta kun on se määräys.

Omilta jaloilta sänkyyn paketiksi

Brita Heikkilän mukaan järkyttävää on myös se vauhti, jolla liikuntakykyisetkin vanhukset laitostuvat.

– Se ei ole kuin kaksi viikkoa, kun he ovat aivan pölkkyinä sängyissä.

Potilaat laitostetaan helppohoitoisiksi lääkkeillä.

– Yksikin hoitaja kehotti miettimään sitä, että kun osastolle tuodaan hirvittävän levoton dementikko, ja hänellä on kymmenen potilasta, niin se on pakko hiljentää sänkyyn. Muuten hän karkaa ja häntä etsitään poliisien kanssa, Taru Jaakonkari kertoo ja myöntää, että hoitajat ovat tällaisissa tilanteissa kahden tulen välissä.

– Minusta potilaat pitäisi viedä sängyissä ja rullatuoleissa päiväsaliin vaikka katsomaan telkkaria. Nyt kun he makaavat neljän seinän sisällä, niin kukaan ei puhu heille. Saisi edes pikkuisen virikettä. Sinnehän voisi tulla joku vaikka soittamaan mandoliinia tai haitaria, Brita Heikkilä toivoo.

Ei kiinni vain rahasta

Jaakonkari ja Heikkilä kertovat saavansa yllättävän paljon palautetta myös hoitajilta. Aluksi he epäilivät hoitohenkilökunnan loukkaantuvan rajuista väitteistä, mutta niin ei ole käynyt ainakaan laajasti.

– Tietysti he painottavat vähän eri asioita, että pitää olla lisää rahaa ja sitä ja tätä. Me emme ensisijaisesti painoteta sitä, vaan meistä kroonikkohoito on kallista ja sillä rahalla voitaisiin varmasti tehdä paremmin, sanoo Taru Jaakonkari.

Mutta hän on sitä mieltä, ettei kaikki ole kiinni vain rahasta.

– Tässä yhteiskunnassa on tapahtunut ihmeellinen asennemuutos sillä lailla, että työnsä tehnyt ja lapsensa kasvattanut vanha ihminen saa mennä. On parempi, että se kuolee. On kauhean kiusallista, että ne perkeleet vaan elää ja niistä pitää pitää huolta.

Jaakonkarin mielestä vanhuksiin pitäisi kuitenkin asennoitua niin, että he ovat eläneet arvokkaan elämän ja heidän tekemäänsä työtä olisi kunnioitettava.

– Silloin hoito muuttuisi väkisinkin, kun asenne olisi toinen.

– Tällä hetkellä laitoksissa olevat ihmiset ovat rakentaneet tämän maan. Eivät he ole saaneet mitään sosiaalietuuksia ja pentunsa he ovat kasvattaneet omilla rahoillaan. Nyt kun he tarvitsevat toisten apua, niin me ollaan niin kovasydämisiä, että ajatellaan ihan kollektiivisesti, että voi saatana, mikä kiusa. Kun riesa heistä olisi pois, me päästäisiin taas keskittymään rahantekoon.

Henkilökuntakin laitostetaan

Taru Jaakonkari myöntää, että terveydenhuollon resursseja on leikattu 1990-luvulla rankasti ja hoitajat ovat kovilla.

Mutta hänen mielestään kaikkea ei voi antaa anteeksi sillä verukkeelle, että hoitajilla on niin rankkaa.

– He ovat ottaneet ikään kuin oikeudekseen purkaa vaikeutensa potilaiden niskaan. Luulen, että tässä on käynyt myös näin.

– Meidän mielestämme hyvä hoito maksaa ihan yhtä paljon kuin huonokin. Se on yhtä kallista, jos potkit potilasta kuin se, että paijaat potilasta.

Brita Heikkilän mukaan potilaita huomioon ottavia hoitajia jopa savustetaan työpaikoilta pois.

– Meille on sanottu ihan systeemin sisältä, että potilas laitostetaan kahdessa kuukaudessa, mutta henkilökunta kahdessa viikossa, sanoo Taru Jaakonkari.

Kukaan ei kiistä väitteitä

Brita Heikkilä vaatii, että kuolema pitää voida kohdata arvokkaasti. Mallilaitoksena hän pitää Terhokotia, jossa itse toimii vapaaehtoistyöntekijänä.

Kun Terhokotia tarjotaan malliksi muillekin, vastaus kuuluu, että se tulee liian kalliiksi, kertoo Taru Jaakonkari.

– Onhan se hoito kalliimpaa, mutta Terhokodissa hoidetaan syöpään kuolevia ihmisiä. Ei tavallinen, vanhuuttaan kuolemaa tekevä ihminen tarvitse sellaisia hoitoja kuin syöpään kuoleva. Hän tarvitsee asenteen, lämmön, läheisyyden ja ystävällisyyden, mitä Terhokodissa annetaan. Ja kipulääkityksen.

Brita Heikkilän mukaan kipulääkitystä ei edelleenkään anneta tarpeeksi, koska ihminen tulee muka riippuvaiseksi siitä.

Kansanliikkeen naiset myöntävät itsekin esittävänsä todella kovia väitteitä. Kukaan ei heidän mukaansa ole kuitenkaan sanonut, että väitteet eivät pitäisi paikkansa.