”Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset! Myös aina joulun aikahan sä saavut meidän majahan.

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset!”

Saksalaiset ovat laulaneet O Tannenbaumista, kuusipuusta, 1500-luvulta lähtien, mutta laulun alkuperäisversiossa ei hiiskuta sanallakaan joulusta, sillä joulukuuset yleistyivät vasta paljon myöhemmin.

Liioittelematta voi sanoa, että kansakoulun- opettajat loivat suomalaisen joulun.

Varhaisena virstanpylväänä oli Johann Wolfgang von Goethen teos Nuoren Wertherin kärsimykset. Vuonna 1774 julkaistussa nyyhkyromaanissa yläluokkainen Werther vierailee joulun alla rakastamansa Lotten luona ja muistelee, miten ihanaa oli nähdä lapsena vahakynttilöin, makeisin ja omenoin koristeltu kuusi.

Wertherin melko mitättömät kärsimykset päättyivät itsemurhaan, mikä sai lukijat tolaltaan. Lemmenhuolten raskauttamat nuorukaiset pukeutuivat oitis Werther-asuun (sininen hännystakki, keltaiset polvihousut, pyöreä huopahattu) ja sieppasivat vasempaan käteensä Goethen romaanin ja oikeaan pistoolin.

ILMOITUS

Jäljittelijöiden tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta arvellaan, että Werther-kuume vaati jopa kaksituhatta uhria. Goethea joukkohysteria hirvitti, ja hän lisäsi toiseen painokseen varoituksen: ”Ole mies, äläkä seuraa esimerkkiäni!”

Nuoren Wertherin ohella joulukuusta levitti E. T. A. Hoffmannin Pähkinänsärkijä (1816). Sadun tapahtumat sijoittuvat jouluyöhön, joten kuvituksena nähtiin joulukuusi, jossa kultaiset omenat ja karamellit kimmelsivät. – Karamelli on muuten nykysaksaksi ”Bonbon”, mistä irtosi Bonnin pääkaupunkikaudella monenlaista hauskaa.

Kaikki itseään kunnioittavat balettitalot esittävät jouluisin Pjotr Tšaikovskin säveltämän Pähkinänsärkijän, vaikka omin jaloin harhailevat työkalut, hohtimet, pihdit ja pähkinänsärkijät, ovat unen maisemissakin outo aihe.

Elävän ja elottoman tunneside tuo Hoffmannin teoksiin aitoa goottilaista kauhua. Osuvimpia näytteitä aiheesta on Nukuttaja, kertomus nuoren Nathanaelin ja Olimpia-robotin rakkaudesta.

Sigmund Freud oivalsi Nukuttajaa lukiessaan, että saksan sana ”unheimlich”, kauhea, sisältää sanan ”heimlich”, kotoinen. Hyytävin kauhu piilee aina kotoisen kääntöpuolella, kuten myös Stephen King on tahollaan hoksannut. Sekä Hoffmannin Nukuttaja että Kingin Kolkuttajat perustuvat lapsia säikyttelevään folkloreen.

Saksalainen nukkumatti on jo valmiiksi ilkeä ryökäle, joka heittää unettomien kasvoille hautakumpujen hiekkaa, mutta aavemainen nukuttaja kerää lasten aukinaiset silmät pois ja jättää heidät sokkoina yön armoille.

Joulukuusella ja juhannuskokolla ei ole kummoistakaan eroa, sillä kynttilät, valoa heijastavat nauhat ja kiiltävät pallot tekevät kuusestakin palavan soihdun, auringon vertauskuvan.

Roomalaisten keskitalven saturnalia vahvisti aurinkoa, jotta se jaksaisi syntyä uudelleen. Kokot roihusivat vuorilla ja koristellut tammipuut hohtivat kynttilöiden loimussa kullalta ja hopealta.

Protestanttinen legenda väittää joulukuusen keksijäksi Martti Lutheria, joten lukuisissa kuvissa isä Luther, äiti Luther ja heidän pilttinsä ihastelevat saliin tuotua kuusta.

Tämä on tietysti pötyä. Vaikka joulukuusesta on mainintoja jo keskiajalta, kesti kauan ennen kuin se juurtui koteihin. Saksassa ratkaiseva käänne tapahtui 1870-luvulla, jolloin Ranskaa vastaan sotineet kansanmiehet näkivät kasarmeissa ja sotilassairaaloissa kuusia ja välittivät tavan kyliinsä.

Suomen säätyläispiireissä harrastettiin ensin nimipäiväkuusia ja sitten enemmän tai vähemmän improvisoituja joulukuusia, mutta maarahvaan majoihin kuuset saapuivat vasta kansakoulujen myötä.

Liioittelematta voi sanoa, että kansakoulunopettajat loivat suomalaisen joulun. Melkein kaikki joululaulut ovat opettajien sepittämiä ja melkein koko joulurekvisiitta on omaksuttu koulusta. Joulun sydänseutu ei olekaan napapiiri eikä suomalais-venäläinen Korvatunturi, vaan Jyväskylän siveellinen opettajaseminaari.

Tallinnaa voi pitää joulukuusen keskiaikaisena alkukotina. Mustapäiden killan nuoret saksalaiskauppiaat järjestivät papukaijan ammuntaretkiä, toukokreivin turnajaisia ja vähitellen myös jouluriehoja. Raatihuoneen torille pystytettiin kuusi, joka hurjan piiritanssin lopuksi kiljuen poltettiin.

Nimen puolisotilaalliselle killalle antoi Pyhä Mauritius, musta pohjoisafrikkalainen marttyyri. Mustaan väriin ovat yhteydessä myös maurit, ruokakomerossa vilistävät mauriaiset ja tietysti murjaanit.

Ennen kuin afrikkalaisia alettiin nimitellä neekereiksi, heitä pilkattiin Suomessa murjaaneiksi. Tiernapojissa murjaanien kuningas tarkoittaa Balthasaria, mustaihoista Itämaan tietäjää, jonka voi nähdä loppiaisen aikaan Espanjassa loisteliaassa arabiasussa.

”Mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä”, tunisialainen Hassan huokaa Friedrich Schillerin genovalaisdraamassa Fiesco. Hassania paljon kuuluisampi on kuitenkin William Shakespearen Othello, Venetsian mauri.

Mustapäiden kiltatalo seisoo yhä Tallinnan Pikk tänavilla, Pitkäkadulla, ja oven yläpuolella komeilee sama Pyhä Mauritius, joka lumosi Martti Haavion niin, että tämä otti runoilijanimekseen P. Mustapää – Pyhä Mustapää.

Umpisaksalainen joulukuusi säilyi myös natsikaudella. Muut perinteet uudistuivat radikaalisti, koska juutalaislapsen syntymää ei haluttu suurin surminkaan juhlia.

Lahjat oli jakanut hyväsydäminen Pyhä Nikolaus, mutta nyt konttia kantoi germaanien sodanjumala, silmäpuoli Odin. Neitsyt Mariaa ei pakanajumalattareen sentään vaihdettu, mutta hänet tyrkättiin sivuun ja joulusta tehtiin yleinen äitiyden päivä.

Hempeät enkelit ja enkelinhiuksiksi kutsutut hopealangat korvattiin miehekkäillä rautaristeillä. Piparkakut leivottiin hakaristin muotoon (kuten suomalaiset joulutortut), ja joulukalenterin luukkuihin painettiin kansallissosialistisia iskulauseita.

Latvatähdet tuottivat ongelmia, sillä viisisakaraiset muistuttivat Neuvostoliiton punatähtiä ja kuusisakaraiset yhtä nolosti Daavidin tähtiä. Puhdasoppisessa natsikuusessa ei voinut olla samanlaista koristetta kuin loskaan potkitulla juutalaisella verisessä rintapielessään.

Miksi punatähdessä on viisi sakaraa? Siksi että maapallolla on noin viisi mannerta, jotka kommunismin aate ylväästi yhdistää.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.