Oma napa oli vanhoissa kartoissa häpeämättömästi samalla maailmannapa, mutta nykyisetkin kartat vaikuttavat siihen, miten maailman ymmärrämme.

Kaikki maailman kartat ovat virheellisiä ja jotkut ovat jopa valheellisia, sanoo tietokirjailija Ari Turunen kirjassaan Maailman kuvat.

Osa virheistä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Maapallo on pallo, ja sitä voi kuvata oikein vain karttapallolla. Aina kun siitä tehdään kaksiulotteinen kartta, vääristyvät joko etäisyydet, pinta-alat, muodot tai suunnat.

Meille koulusta saakka tuttu, ”oikea” maailmankartta perustuu yhä 1500-luvulta peräisin olevaan Mercatorin projektioon. Se kehitettiin alun perin merenkulun tarpeisiin, sillä se näyttää ilmansuuntien väliset kulmat oikein.

Nolla-meridiaanista sovittiin vasta vuonna 1884.

Mercatorin projektio on kuitenkin syypää huomattavaan vääristymään länsimaisessa maailmankuvassa. Se näyttää pinta-alat päin honkia, ja mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suuremmilta alueet näyttävät.

Suomi näyttää lähes yhtä suurelta kuin Intia, vaikka Intia on todellisuudessa kymmenen kertaa suurempi. Pohjoisessa karttaa hallitsee jättiläismäinen Grönlanti.

ILMOITUS

Mercatorin projektiolle on kehitetty lukuisia vaihtoehtoja. Yksi tunnetuimmista on Gall-Petersin projektio vuodelta 1973. Se vääristää voimakkaasti muotoja, mutta näyttää pinta-alat oikein. Se paljastaa eteläisempien maanosien todellisen suuruuden verrattuna Eurooppaan.

Turunen käsittelee hienosti kuvitetussa kirjassaan karttojen maailmankuvaa alkaen aina 2 600 vuoden takaisesta babylonialaisesta kartasta.

Kyse on nimenomaan maailmankartoista. Niissä kartanpiirtäjän on täytynyt valita kartalle keskipiste eli maailman keskipiste. Sellainen on löytynyt aina läheltä.

Babylonialaisille keskipiste oli Baabelin torni, kreikkalaisille Delfoi, roomalaisille Italia, arabeille Kaaban musta kivi, keskiajan kristityille Jerusalem, kiinalaisille Kunlunin vuoret ja japanilaisille Japani.

Taistelu keskipisteestä jatkui kamppailuna nollameridiaanin paikasta. Vasta vuonna 1884 päästiin sopuun, jonka mukaan se kulkee Lontoon Greenwichin kautta.

Yhdysvallat harasi pitkään vastaan, koska sen mielestä Greenwich oli kolonialismin jäänne. Parempi paikka olisi sattumoisin ollut Washington. Ranska taas piti Pariisia osuvana paikkana.

Vanhoihin karttoihin kuului, että mitä kauemmaksi keskipisteestä mentiin, sitä omituisemmaksi muuttui asujaimisto. Lähiulkomailla asui vain barbaareja ja ihmissyöjiä, mutta kauempana jo koirankuonolaisia, muita kummajaisia ja hirviöitä.

Turunen selittää tätä sillä, että kartanpiirtäjät peittivät kuvitelmilla tietämättömyytensä kaukaisista maista. Löytöretketkään eivät muuttaneet asiaa, sillä hirviöt vain siirtyivät yhä kauemmaksi tunnetun maailman kasvaessa.

Jotkut kartat eivät pyrkineet kuvaamaan maailmaa edes sen hetkisen tietämyksen mukaan. 1300-luvun buddhalainen kartta kuvaa pikemminkin uskonnollista kosmologiaa kuin maailmaa, ja esimerkiksi Kiina on vain pikkuruinen läntti reunalla.

1500-luvun kiinalaisessa kartassa maailmaan taas ei juuri muuta mahtunutkaan kuin Kiina. Mutta sehän olikin Keskustan valtakunta. Kiinalaiset osasivat kyllä tehdä parempia karttoja tarkempaan suunnistamiseen.

Keskiajan arabit jakoivat maailman seitsemään ilmastovyöhykkeeseen. Kulttuurisesti ihmiselle kelvollisia asuinpaikkoja olivat vain toinen ja kolmas vyöhyke. Niillä asuivat arabit.

Karttoihin sisältyy omaksuttuja käsityksiä. Yksi niistä on Eurooppa, joka maantieteellisesti on vain Aasian mantereen läntinen niemimaa, kuten Turunen huomauttaa.

Euroopasta puhuttiin aluksi lähinnä erottamaan kristitty maailma muusta. Sittemmin käsite on palvellut myös kulttuurisen ylemmyyden välineenä.

Mutta mistä Eurooppa alkaa ja mihin se loppuu? Tähän on eri aikoina annettu erilaisia vastauksia, joista Ural-vuoret on vain yksi.

Ruotsin vallan jäänteenä meillä puhutaan Itämerestä, vaikka Suomesta katsottuna se on lännessä. Ja kun kalifornialainen matkustaa Kiinaan, hän sanoo menevänsä itään, vaikka tosiasiassa hän kulkee kohti länttä.

Ari Turunen: Maailman kuvat – Mitä kartat kertovat meistä ja muista. Into Kustannus 2013. 143 sivua.