Huumorilla on ollut tärkeä osa joskus raskastakin työtä tehneiden työläisnaisten arjessa.
Ruumiillinen työ ja huumori rakentavat tehdastyöläisnaisen elämänkertomusta filosofian maisteri Eerika Koskinen-Koiviston etnologian väitöskirjassa, jossa hän on tutkinut isoäitinsä, vuonna 1927 syntyneen työläisnaisen kokemuksia työstä, luokasta ja sukupuolesta sekä näihin elämänalueisiin liittyvistä muutoksista.
Koskinen-Koiviston tutkimus lisää ymmärrystä eri sukupolvien kokemuksista sekä sota-ajan jälkeen suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneista suurista muutoksista, jotka koskettavat kaikkien suomalaisten elämää: teknologian lisääntymisestä, koulutuksen leviämisestä, sosiaalisesta noususta ja naisten palkkatyön yleistymisestä.
Pitkään teollisuuden alat ja työtehtävät jakautuivat miesten ja naisten töihin ja erityisesti metalliteollisuuden on katsottu olleen hyvin miehinen ala. Konepajoissa ja varastoissa on kuitenkin työskennellyt naisia, jotka ovat sopeutuneet raskaaseen työhön ja työmiesten ronskiin huumoriin.
Koskinen-Koiviston isoäiti syntyi suureen tehdastyöläisperheeseen Ähtärin Inhan Tehtaiden kylässä ja aloitti itse tehdastyön jatkosodan aikana vain 15 vuoden iässä työvelvollisuuslain kiristyttyä.
Tytötkin pukeutuivat haalariin
Sota-ajan poikkeusoloissa tehtaissa työskenteli aiempaa enemmän naisia ja nuoria tyttöjä. He oppivat työn nopeasti ja pääsivät sisälle työyhteisöön, jossa vanhemmat miehet ja naiset yhtäältä kiusoittelivat ja toisaalta kasvattivat ja opastivat nuoria työntekijöitä.
– Nuoret tytöt joutuivat pukemaan haalarit päälleen ja tekemään raskasta työtä vaativissa olosuhteissa, Koskinen-Koivisto kertoo.
– Se oli joskus nöyryyttävää, mutta monesti myös palkitsevaa.
Vaikkei Koskinen-Koiviston isoäidin ollut mahdollista jatkaa opiskelua kansakoulua pidemmälle, tämä oli ylpeä tekemästään työstä, joka edellytti ruumiillisen työn taitoja: rytmissä pysymistä ja näppäryyttä. Työn vastapainona oli yhteisöllisyys ja hyvä huumori, jotka värittivät työpäivän taukoja.
Toisen maailmansodan jälkeen kiihtynyt rationalisaatio muutti tehdasyhteisön aiemmin varsin vapaata ja itsenäistä ilmapiiriä. Automaation sekä tietotekniikan myötä töitä ei enää ollut tavallisille työnaisille ja -miehille.
”Rasvanahkaisen työläisen osa”
Koskinen-Koiviston isoäiti on omaksunut tehdastyössä olennaisen arkea keventävän huumorin osaksi elämänasennettaan ja kerrontaansa. Samoin kuin hänen naispuoliset työtoverinsa, isoäiti kääntää mielellään ympäri haastavat elämäntilanteensa. Siinä missä vuorotyötä tekevä työtoveri kyseli joulun alla, ovatko muut naiset ehtineet tehdä jouluvalmisteluja, eläkkeellä oleva isoäiti vitsaili vakavaan sairauteen liittyvien lääkärikäyntiensä ”tuovan vipinää elämään”.
Koskinen-Koivisto tulkitsee huumorin viljelemisen olevan kertojan viesti uudelle sukupolvelle: sen avulla voi selvitä arjesta ja suuremmistakin haasteista.
Kerratessaan elämäänsä ja verratessaan elämäänsä niihin, jotka ovat saaneet mahdollisuuden opiskella, Koskinen-Koiviston isoäiti korostaa, että hänen osansa on ollut olla ”rasvanahkainen työläinen”. Ruumiillinen työ onkin tärkeä osa hänen minäkuvaansa ja antanut hänelle selkeän paikan muuttuvassa maailmassa.