Jos mahtava Venäjänmaa tuntuu olevan turhan lähellä, saamme syyttää tilanteesta vain itseämme. Nyt on tieteellisesti todistettu, että suomalaiset perustivat Venäjän.

Keisarinna Katariina Suuren mukaan perustajaisä Rurik oli Suomen kuninkaan poika, mutta laajemmin perinteinen viikinkiteoria alkoi horjua vasta neuvostonationalismin vuosina.

Venäläisten kansalliseepokseksi kutsutussa Nestorin kronikassa kerrotaan, miten suomensukuiset ja slaavilaiset heimot kyllästyivät veroja kiskoviin viikinkeihin ja ajoivat nämä tiehensä. Seurauksena oli kuitenkin silkkaa eripuraa, joten Rurik ja hänen veljensä pyydettiin takaisin.

Suomen kuninkaista elätellään erilaisia suuruudenhulluja kuvitelmia, mutta Suomenlahden saaria hallinnut juutalaiskuningas oli todellinen henkilö.

Tilusten jaossa Rurik sai Novgorodin, Sineus Vologdan alueen Belozerskin ja Truvor Pihkovan alueen Izborskin. Kun Novgorod on näitä aikoja myöhäisempi kaupunki, Ilmajärven rannan muinaislinna, Rurikinlinna, sopisi tarinaan paremmin.

Silmiin pistävän usein saduissa seikkailee kolme veljestä. Pojat lähtevät etsimään onneaan ja tavallisesti nuorin ja tyhmin saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Sama kolmiluku toistuu muskettisotureissa, pienissä porsaissa ja Francesco Rosin elokuvassa Tre fratelli. Karamazovin veljeksiä oli tosin neljä.

ILMOITUS

Rurik, Sineus ja Truvor vaikuttavat jo sinällään satuhahmoilta, mutta epäilyksiä herättää myös kahden veljeksen nopea katoaminen. Ehkä Rurik olikin se hidasjärkinen kuopus, jolle sadun logiikan mukaan kuului koko potti.

Keskuudessamme elää yhä Rurik-ruhtinaita, jotka katsovat polveutuvansa Venäjää 1500-luvun lopulle hallinneesta Rurikin dynastiasta.

Romanovien valta oli niin nuorta, että sellaiset ylhäiset Rurik-suvut kuin Obolenskit, Kropotkinit, Gagarinit, Musorgskit tai Bulgakovit pitivät heitä frekkeinä nousukkaina, Venäjän Nalle Wahlrooseina.

Vallankumouksessa säästyneitä Rurik-ruhtinaita on nyt testattu teksasilaisessa Family Tree DNA:ssa, ja tulokset kumoavat lopullisesti viikinkiteorian. Rurikiksi kutsuttu perustajaisä olikin suomensukuinen mies!

Rurik ei ollut tietenkään Karjalan Ruposia saati Savon Ruhasia, vaan hän oli lähtöisin Nestorin kronikassa mainituista sukuheimoista, tsuudeista, merjalaisista tai vepsäläisistä.

Yksin Ilmajärvi, venäjäksi Ilmen, todistaa, että suomensukuisilla on ollut Novgorodin seudulla kosolti sananvaltaa. Jättiyllätystä DNA-testit eivät tarjoa, mutta kutkuttavaa on ajatella, että esistalinistinen Iivana Julma olisikin ollut tsuudi eli tšuhna, suomalaistomppeli.

Katariina Suuri uskoi, että Rurik oli suomalaisen kuninkaan poika. Onko Suomella ollut ennen Hessenin rakasta Friedrich Karlia omia kuninkaita?

Varhainen maininta asiasta on Widsith-runossa, kuningasluettelossa, jota säilytetään Exeterin katedraalissa Englannissa. Tuntematon hengenmies laati runon 600- tai 700-luvulla ja kirjallisen asun se sai 900-luvulla.

”Casere weold Creacum ond Caelic Finnum”, runossa muinaisenglanniksi todetaan. Kreikkalaisten kuningas oli Casere ja finnien kuningas Caelic, mikä vie aatokset Kalevaan, kalevanpoikiin ja viime kädessä Kalevalaan.

”Kuningas” ilmaantui suomalaisten puheenparteen jo rautakaudella, mutta täkäläiset kuninkaat olivat työporukoiden johtajia, nuottakuninkaita ja huhtakuninkaita. Venäjällä kuninkaita ei tunneta, mutta ”knjaz”, ruhtinas, on sama germaanilähtöinen sana.

Tutkijat ovat suhtautuneet Widsith-runoon vakavasti ja aavistelleet, etteivät myyttiset kalevanpojat olleet alkuaan pahantahtoisia jättiläisiä, vaan mahtisuvun tai mahtijärjestön jäseniä, jotka kirkko ja ruotsalaisvalta raivasivat tieltään pois.

Ruotsissa vaikutti Ynglingan suku ja Suomessa vastaavanlainen voimatekijä olisivat voineet olla Caelicin eli Kalevan perintöä vaalivat kalevanpojat. Virolaisten melko kirjallisessa eepoksessa Kalevipoeg onkin kuninkaan kolmesta pojasta nuorin.

Kansanrunoissa Kullervoa kutsutaan jatkuvasti Kalevan pojaksi ja usein myös lieto Lemminkäinen on kaunis Kalevan poika. Tarkoittiko Elias Lönnrot Kalevan dynastiaa ristiessään eepoksensa Kalevalaksi? Kalevala-nimistä paikkaa kun runoissa ei ensinkään esiinny.

Suomen kuninkaista elätellään erilaisia suuruudenhulluja kuvitelmia, mutta Suomenlahden saaria hallinnut juutalaiskuningas oli todellinen henkilö. Kuningas David ei ollut sen sijaan kuningas lainkaan, vaan Ylä-Satakunnan verokapinan talonpoikainen johtaja.

Jan Lacosta tai Jan da Costa syntyi vuonna 1685 juutalaiseen perheeseen, joka oli paennut inkvisitiota Portugalista Hollantiin. Länsi-Euroopan matkallaan Pietari Suuri ihastui nokkelan sarkastiseen ja kuutta kieltä puhuvaan Lacostaan ja vei hänet Venäjälle.

Lacostasta tuli hovinarri ja seremoniamestari, joka huvitti isäntäänsä monin tavoin, myös leikkelemällä pajareiden helmoja ja partoja. Mahdollisesti tämä verraton ilve olikin Lacostan keksintöä.

Suomalaisia ei liiemmin naurattanut, sillä täällä elettiin isonvihan miehitysaikaa. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 raja siirtyi miltei nykyiselle kohdalleen ja Ruotsi menetti Karjalan ihanaiset laulumaat.

Jo kaksi vuotta aiemmin Pietari Suuri oli korottanut narri Lacostan samojedien kuninkaaksi ja luovuttanut hänelle Suomenlahden ulappasaaret, Suursaaren, Tytärsaaren, Seiskarin ja Lavansaaren, josta tuli hovin tukikohta.

Mistä Pietari sai päähänsä samojedit? Hänen mielestään ulappasaarten tšuhnat olivat yhtä kaukana sivistyneestä maailmasta kuin Jäämeren rantojen poropaimenet. Puoliautiot, tuulten piiskaamat suomalaissaaret olivat pelkkää kärpäsenlikaa keisarillisella merikartalla.

Kuten Yrjö Kaukiainen Kymenlaakson historiassa (2012) kirjoittaa, samojedien kuningas Lacosta keräsi oman harkintansa mukaan veroja ja menetteli haaksirikkoutuneiden laivojen kanssa niin kuin parhaaksi katsoi.

Rantarosvousta pidettiin vakavana rikoksena, mutta kuningas ei epäröinyt putsata edes kruunun viljalaivaa, joka kärsi Tytärsaaren luona haverin. Osan saaliista hän myi Haminassa, osan piilotti mailleen ja osan kaupunkitaloonsa Pietariin.

Lacosta kuoli vuonna 1740, mutta saaria hallitsi vielä muutaman vuoden hänen kuningattarensa. Ulapalla elettiin sekä Jumalan että keisarin selän takana, joten väärän kuninkaan päivä pääsi venymään yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.